Vuosia on mennyt

Sunnuntai 26.7.2015 klo 21.09 - Isto Kaarne

Tässä päivänä muutamana sain yllättävän puhelinsoiton. Vanha kansakoulukaverini Markku soitti Helsingistä. Jostakin hän oli saanut minun numeroni, ja päätti sitten kokeilla, vieläkö hänet muistan. Hyvin muistin, vaikka siitä kun tiemme aikanaan erosivat, hänen siirtyessään silloiseen "oppikouluun" on vierinyt jo 56 vuotta.

Vuonna 1955 Messukylän kansakoulun ensimmäiselle luokalle menimme, opettajana oli hyvin arvostettu Laura Lautsiala. Hän oli opettajamme myös toisella luokalla, kolmannella luokalla oli sitten Väinö Heljo ja neljännellä luokalla Matti Häkkinen. Kahdella ekaluokalla luokat olivat tyttöjen ja poikien sekaluokkia, kolmannella ja neljännellä luokalla sitten pelkkiä poika- tai tyttöluokkia. Oppilaita laskin valokuvista olleen noin 34 - 36.

Kun Markku sitten tuli Tampereelle muille asioilleen, niin istuimme reilut kolme tuntia rauhallisessa ravintolan pöydässä siikaa nauttien ja vanhoja muistellen. Muistien tueksi löysin vanhat luokkakuvat, joista entisten luokkakaverien nimiä sitten bongasimme.

Aika hyvin ovat kaikki maailmalle eksyneet, oikein läheisissä tekemisissä ei meistä kumpikaan muiden kanssa ole ollut. Jotakin sentään heistä joidenkin vaiheista tiesimme: Ainakin kolme on jo valitettavasti kuollut, yhdestä on tullut insinööri, yhdestä sairaanhoitaja, yhdestä liikemies, kahdesta autonkuljettaja, yhdestä juristi, yhdestä poliisimies, ja sitten on se yksi nappisilmä josta tuli ensin hitsari ja sitten työnjohtaja. Niin se maailma kuljettaa.

Rattoisa ehtoopuhde meillä oli. Ajateltiin, että jos joku nyt huomaa kuuluneensa tuohon suuresti arvostamaamme joukkoon, niin ottakoonpa yhteyttä. Keksitään jotakin kivaa. Vanhana on mukava muistella niitä aikoja, kun kaikki oli vielä edessä.

Vaikka onhan sitä vieläkin monenlaista edessä. Eikö niin?    

Mahdollisuus

Sunnuntai 1.8.2010 klo 9.27 - Isto Kaarne

Maailman parhaat kattilamiehet ovat tehneet mailman parhaita kattiloita vanhassa Messu-Tampellassa jo lähes kuusikymmentä vuotta. Se alkoi puisessa "larossa" rautatien varressa, siirtyi sitten muutamaksi vuodeksi vanhaan pellavan liotuslaitoksen tiilirakennukseen, ja vihdoin entiselle soiselle joutumaalle rakennettuihin uusiin tehdashalleihin. Vanhasta Tampellasta on jäljellä enää muistot, mutta tuotteita on vielä hengissä. Messukylässä niistä jäljellä ovat vielä vesiturbiinit ja kattilat. Minä olen kattilamies, kuten noin 150 työtoverianikin.

Nyt kattilanvalmistus Messukylän "Putkinotkossa" on päättymässä. Onneksi se ei sentään pääty koko paikkakunnalla: Ensi vuoden alussa siirrymme Metson telatehtaalta vapautuneisiin tiloihin Lahdesjärvelle.

Uusi tehtaamme ei ole pelkästään perinteinen valmistuskonepaja. Tärkeä tehtävämme tulee olemaan myös kehittää uusia valmistusmenetelmiä kaikkien muittenkin Metson tehtaitten tarpeisiin. Tuntuu tietenkin ikävältä, että sen osaamisen, minkä me täällä kantapään kautta opettelemme, joudumme luovuttamaan myös muitten tehtaitten käyttöön, sekä täällä Suomessa, että Ruotsissa, että Intiassa, että Kiinassa, ja missä muualla vielä.

Ymmärrän kuitenkin, että perinteistä valmistuskonepajaa ei tälle seudulle, eikä ylipäätään koko Suomeen, nykyisessä tilanteessa perustettaisi, ei vaikka me olisimme kuinka hyviä. Siihen on pakko liittyä koko Metsoa globaalilla tasolla hyödyttävä toiminta. Tällä tavalla meidän osaamisemme saadaan kanavoitua koko yhtiön hyväksi, me olemme siis tarpeellisia. Tällä osaamisellamme ja yhteistyökyvyllämme me ostamme itsellemme työpaikat, toivottavasti hyvin pitkälle tulevaisuuteen.

Toinen vaihtoehto olisi aivan varmasti muutaman vuoden sisällä ollut tehtaan lopettaminen ja töiden siirtäminen Suomesta pois. Nyt me olemme kuitenkin saaneet huomattavasti paremman vaihtoehdon. Olemme saaneet mahdollisuuden. Käytetään se hyvin.