Yhdeksäs luku, vuosi 1957

Heinäajan jälkeen, kun poika oli Papan kanssa purkamassa vanhaa, olkikattoista perunakuopan koppia, ajoi kaksi miestä polkupyörillä pihaan. Molemmilla oli reput pyörän tarakalla, ja pokasahan renkaaksi taivutettu terä repun kielen alle roikkumaan laitettuna. Vanhempi mies oli tukeva, pyöreäkasvoinen ja punakka. Toinen näytti olevan vielä lähes poikanen, vaikka olikin jo lähes vanhemman miehen mittainen pituudeltaan. Pappa näytti tuntevan vanhemman miehen.

"No päivää taloon".

"Päivää päivää". Mettätöihinkös sitä ollaan menossa".

"No massantekoon niin. Sitä on tämmösen pikkueläjän otettava markka sieltä mistä sen suinkin saa. Tohon me mennään vähän matkan päähän yhtiön mettään".

"Poikakos se sulla siinä on kaverina".

"No meidän Urpohan se on, niin. Täytyy ruveta opettaan pikkuhiljaa näihinkin hommiin. On se siinä kotomettässä jo halkoja tehny, mutta nyt mennään kaataan vähän isompaa puuta".

Urpo seisoskeli pyöränsä kanssa hiljaisena hymyillen. Pojasta tuntui että tämä odotti jo malttamattomasti metsään, ja kaadettavien puitten kimppuun pääsemistä. Miesten töitä täällä arvostettiin, niihin pääseminen oli nuorelle pojalle melkoinen arvonnousu.

"Perunakuoppaakos sinä remontteeraat".

"Tää on jo niin mätä, että täytyy tehdä uus koko koppi. Sattuu oleen sen verran päreitäkin, että saan katettua. Kyllä ne vaan on tämmöset olkikatot jo aikansa eläny".

"Mutta ihmeesti nekin on vaan vetensä pitäny, jos on oikein osannut tehdä. Mutta onhan ne muuten semmosia pehkukasoja. Ja valkeelle arkoja. Ei minullakaan ole enää yhtään olkikattoo, päreistä ne on jo kaikki".

"Mulla on vielä tuolla pellonreunassa yksi olkikattonen kuoppa. Taidan jättää sen jälkipolville ihmeteltäväks, kun näyttää vielä vettä pitävän. Kyllähän siinä vielä elukoille räätikkää pitää semmosenakin".

"Voidaankos me jättää Urpon kanssa pyörät tähän teidän pihhaan. Kun ei tiedä minkälaista kulkijaa on, etteivät vie tai riko".

"Kyllä ne tässä sopii oleen. Vaikka ei tässä paljon kulkijoita ole. Väliin menee monta päivää, ettei näe ketään, korkeintaan Maijalasta tai Järvenpäästä viedään maitoo meijeriauttolle. Mutta jättäkää siihen vaan, vaikka joka päivä. Kyllä ne siinä säilyy".

Miehet jättivät pyöränsä aitan verantaa vasten nojalleen, ja lähtivät kävelen eteenpäin. Kohta he hävisivät ladon nurkalta alkavaan mäkeen, isä edellä ja poika kiinnostuneena ympäristöään tarkkaillen perässä. Pappa kääntyi takaisin purettavan kuopankaton kimppuun.

"Ei täällä varkaita ole koskaan kulkenu. Mitä mettätyömiehiä kulkee, niin ne on rehellistä väkee. Jätkä ei varasta, eikä tee muutakaan pahaa. No, mitä ny joskus vähän keskenään tappelevat. Mutta nuorena se Urpo-poikakin joutuu raskaaseen työhön. Se on ahne työn perään toi isä Mäkinen. Vaikka niinhän täällä täytyy ollakin. Niillä on semmonen pikkutila tuolla kirkonkylän lähellä. Jaaha, mutta mihinkäs me jäätiinkään".

Joka aamu polkupyörät sen jälkeen aitan nurkalle ilmestyivät, ja illalla taas myöhään häipyivät. Pari kertaa Pappa sattui pihaan yhtä aikaa, ja vaihtoi muutama sanan metsästä tulijoiden kanssa, kun nämä tavan mukaan pumppasivat ilmaa päivän aikana pehmentyneisiin pyöränkumeihin. Kun he taas kerran katosivat riihen taakse Haltialle menevää tietä pitkin, Pappa sanoi:

"Kyllä näkee että rupee pojalla jo askel painaan, ja silmät on kuopalla. Kun eivät tekisi ihan näin pitkiä päiviä. Ei ne vielä kestä noin nuoren paikat sillä tavalla. Mutta kun se on toi isä niin ahne ton työn perään".

Vajaan parin viikon päästä Pappa ja poika olivat juuri keskipäivän aikaan syömään menossa, kun Mäkinen tuli mäkeä ylös, kummallisen näköistä vanhemman miehen kankeata juoksua. Normaalistikin punakat kasvon suorastaan hehkuivat, ja hiki virtasi suurina pisaroina. Yleensä päässä oleva risainen ja pihkainen lippalätsä oli pudonnut jonnekin, ja jäljellä oleva tukanvähä sojotti joka suuntaan. Kun mies näki heidät, niin hän rääkäisi tuskaa täynnä olevalla äänellä:

"Voi voi sentään kun kävi pahasti. Voi voi".

Pappa aivan kuin terästäytyi, ja kysyi jokaista sanaa painottaen: "Mitä on tapahtunu?".

"Urpo jäi puun alle, kun se kompastu ja voi voi".

"Sattuko pahasti?"

"Sattu sitä. Kai sitä sattu. Kyllä sitä sattu. Ei se pysty nouseen edes seisovillensa. Täytyy mennä hakeen lääkäriä. Voi voi sentään, kaikkee sitä tulee".

Mies sai hengästykseltään vain juuri ja juuri puhuttua, eikä pysähtynyt hetkeksikään polkupyöränsä tykö kiirehtiessään. Pappa yritti rauhoittaa tolaltaan olevaa, hätääntynyttä miestä:

"Kyllä se sitä hyvin selviää, jos kerran tajuissaankin on. Minä voin mennä sinne sille kaveriksi, ettei tarvi yksin siellä olla".

"Se olis hyvä, jos sää voisit. No perkeleen perkele".

Mies kiroili toisiinsa takertuneita pyöriä, ja riuhtoi niitä erilleen.

"Ja kummi tussuna, voi saatana. Täytyy mennä tolla toisella. Tääkin ny vielä. Kun ei edes kunnon kummeja. No tässä on sen verran. Voi voi. Mistä sen puhelimenkin löytää".

"Körhämöllä on lähin puhelin. On siellä varmaan ainakin emäntä kotona, mene sinne. Ja Kollasella on puhelin".

"Jaaha. Kun ny olis sitten kotona. Voi voi. No perkele".

Mies juoksi pyörä rinnallaan Haltiaa kohti. Ensimmäinen yritys sen selkään vauhdissa nousemiseksi meinasi päättyä kaatumiseen. Mies juoksi eteenpäin vielä muutaman askeleen, ennen kuin vasta riihen kohdalla malttoi pysähtyä sen verran että sai pyörän alleen, ja pääsi kunnolla matkaan.

"Kun ei nyt ajais omaa päätään kiveen tommosella hädällä".

Mammakin oli ilmestynyt pihalle, ja nähnyt Mäkisen hätäisen lähdön. Vaikka hän ei puheista selvää saanutkaan, ymmärsi hän että jotakin ikävää on tapahtunut.

"No mikä nyt on, herrajjumala".

Pappa teki lähtöä metsään, ja sanoi Mammalle kovalla äänellä, saadakseen asian kerralla selväksi:

"Urpo on jääny kaatuvan puun alle. Mäkinen meni hakeen lääkäriä. Mää menen nyt sen pojan tykö siksi aikaa, jos vaikka tarttee apua".

Koskaan ennen poika ei ollut nähnyt Papan juoksevan. Nyt hän kuitenkin juoksi, ei kuitenkaan lujaa ja riuhtomalla, kuten Mäkinen oli tehnyt. Papan juoksu oli kiireettömän ja kevyen näköistä. Poika tiesi että Pappa oli nuorena urheillut, ja se näkyi yhä hänen liikkeistään. Pappa katosi kohta ladon takaiseen alamäkeen, ja Mamma jäi pihaan siunailemaan.

"Voi herran jestas sentään. Se sitä sitten tulee, kun ihan lapsena pannaan tommosiin töihin. Voi voi. Muista nyt sinä kun Papan kanssa siellä mettässä kuljet, että pysyt kaukana aina kun puu kaatuu. Voi Herran jumala sentään".

Poikaa ilkeetti Mamman siunailu. Kyllä hän sen ymmärsi, että tilanne oli vakava. Urpo yksin metsässä pahasti loukkaantuneena ja lääkäri piti hakea kirkonkylästä asti. Eniten poikaa harmitti kuitenkin se, että Mamma sai taas aiheen voivotteluun ja varoitteluun.

"Voi voi sentään. Kyllä sitä vaan niin varovainen pitäis olla. Ei sitä koskaan voi tietää. Puukin voi kaatua ihan eri suuntaan kuin meinaa. Muista nyt, että et koskaan mene lähelle. Mahtaakohan se Pappa edes löytääkkään sitä sieltä mettästä".

"Kyllä se tietää missäpäin ne on töissä".

"Niin mutta kun ne mettät on niin kauheen suuret. Sinne kun öksyy, niin ei koskaan ihmisten ilmoille löydä. Voi voi. Mitä sen pojan äitikään nyt sanoo. Mene sää nyt syömään, ettei pernat vallan jäähdy. Voi voi".

Poika söi nopeasti, sillä hän halusi olla taas pihalla kun Mäkinen tulisi lääkärin kanssa. Odottavan aika oli pitkä, monta kertaa sai käydä riihen nurkalla katsomassa, ennen kuin musta umpiauto näkyi hitaasti lähestyvän Haltialta päin. Auto pysähtyi pihaan, ja ulos tuli kolme miestä. Yhden tunsi heti lääkäriksi normaalia herraskaisemmista vaatteista ja mustasta laukusta. Toinen oli ilmeisesti automies, ja kolmas tietenkin Mäkinen. Hänen hikensä oli kuivunut, mutta kiire oli entinen.

"Täytyy mennä tästä kävellen, kun on se heikko silta tossa alhaalla. Jos mennään pian. Kannanko minä tohtorin laukkua".

"Kyllä minä tämän tuon, mutta ottakaa te nuo paarit".

Automies keinotteli paareja ulos takaluukusta, Mäkinen sieppasi ne, ja kiirehti heti ladon nurkalta lähtevän mäen päälle.

"Se olis täällä päin. Jos mentäis äkkiä"

"Kyllä tästä ehditään. Onko pitkä matka?"

"Ei se kovin pitkä ole, olisko reilu kilometri. Mutta kun on ollu sielä jo kauan. Vaikka menihän se tän talon isäntä sinne auttaan".

Miehet katosivat ladon nurkan taakse reipasta kävelyvauhtia. Mäkinen itse tosin otti koko ajan pieniä juoksunpyrähdyksiä, ja joutui sitten aina välillä hetken vartoilemaan muita. Kaikesta näki, että hänellä oli todellinen hätä, ja kova huoli loukkaantuneen poikansa puolesta.

Poika jäi pihaan odottelemaan. Mamma onneksi meni omille töilleen, joten hänen siunailuaan ei tarvinnut ihan koko aikaa kuunnella. Pitkä oli taas odottavan aika. Poika etsi aikansa kuluksi ruohosipulia pihanurmelta. Niitä kasvoi siitä harvakseltaan muun ruohon seassa, ja olivat hyvän makuisia. Nelilehtisiä apiloitakin hän etsi, ja pari semmoista löysikin. Nehän toivat onnea, toisivatko ne nyt onnea myös loukkaantuneelle Urpolle.

Tunti oli jo reilusti kulunut, kun poika kuuli ääniä ladon takaisesta mäestä. Kohta jo näkyi mäkeä kiipeävä miesjoukkokin. Edellä tulivat Mäkinen ja automies, kantaen paareilla olevaa Urpoa. Heidän perässään tuli lääkäri laukkuineen, ja viimeisenä kahta reppua kantava Pappa. Urpo oli paareilla puoliksi istuvassa asennossa, vyötäröltä alaspäin viltillä peitettynä. Pojan ihmeeksi Urpo ei ollut ollenkaan edes tuskaisen näköinen, puhumattakaan että olisi itkenyt tai valittanut. Hän jopa naureskeli, ja yritti puhuakin jotakin, josta ei kuitenkaan oikein mitään selvää saanut. Mäkinen näytti nyt paljon rauhallisemmalta, mutta hyvin totinen hän oli edelleen.

Miehet sovittelivat Urpon auton takapenkille lääkärin ohjeiden mukaan, toinen jalka suorana penkin päällä. Lääkäri meni auton etupenkille, ja auto lähti. Mäkinen pumppasi ilmaa vielä aitan verantaan nojaavan pyörän kumeihin, ja teki lähtöä auton perään.

"Kiitoksia ny oikeen paljon, kun olit auttamassa. Vai voi, saa nähdä kuinka pahasti se jalka sitten on menny. No kyllähän ne varmaan sen siellä sairaalassa korjaa. Kaikkee sitä sattuu. Kyllä minä koitin varovainen olla, mutta mitenkä se sitten kompastu ja jäi alle. Kyllä näissä aina omat vaaransa on. Kiitoksia ny, minä lähden tästä. Täytyy varmaan koittaa ittekin päästä jotenkin sinne sairaalaan vielä tänään".

Pappa vakuutteli Mäkiselle että kyllä pojasta vielä mies tulee, olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Kun Mäkinen sitten häipyi pyörineen riihen taakse, niin Pappa selitti muutamilla sanoilla tilanteen pojalle, kun tiesi tämän häntä kovasti kiinnostavan:

"Ne vie nyt Urpon sairaalaan. Kyllä siitä jalasta luita murtunut on, tohtori pisti siihen semmoisen väliaikaisen lastan tueksi. Sairaalassa sitten laittavat luut paikoilleen, niin kyllä sitä vielä jalka tulee".

"Minkä takia se Urpo vain naureskeli, vaikka se oli noin kipee".              

"Tohtori anto sille semmosen ruiskeen, että ei ollu enää kipuja. Siitä ruiskeesta tulee semmonen muutenkin, sanotaan ny vaikka että "höveli" olo, että tuppaa naurattaan. Kyllä se jalka sitten taas on kipee, kun sen lääkkeen vaikutus lakkaa".

Parin päivän päästä Mäkinen taas ilmestyi pihalle pyörineen, ja purki Papalle ja Mammalle tuntojaan:

"Reisiluu on Urpolta poikki. Sanoivat kuitenkin että se on sillain siististi, että kyllä se siitä paranee. Pitkään se kuitenkin joutuu nyt kipsissä makaamaan. Kyllä nyt on Urpon työt tältä kesältä tehty. Voi voi, että pitikin sattua. Kyllähän minä olen vähän semmoinen hosuja, mutta kyllä minä koitin koko ajan varovainen olla. Mitenkä se sitten kompastu johonkin, eikä ehtinyt alta pois, kun se puu ei kaatunutkaan ihan sinne, mihin minä tarkotin. Kyllä tää nyt opettaa. Kyllä tähän rahaakin menee, mutta pääasia tietenkin että tulee kuntoon. Pitää mun nyt mennä yksin jatkaan sitä palstaa, että saadaan kaikki maksettua. Semmosta se on tämmösellä pikkueläjällä, voi voi.

"Ole nyt varovainen, että itselles ei tule vahinkoa, kun siellä yksin olet".

"Kyllä mää olen varovainen, kyllä tää nyt opetti. Ja jos huomaat että pyörä ei tästä iltasella katoa, niin tule kattoon. Ja kiitos ny vielä kerran avustakin".

Mammakin sanoi asiasta mielipiteensä, mutta vasta sitten kun Mäkinen oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle :

"Se siitä tulee kun pannaan ihan lapsena tommosiin töihin, ja vielä pidetään kauheeta kiirettä. Vahinko ei tule kello kaulassa. Ei olis sinunkaan ollenkaan tarpeen siellä mettätöissä Papan kanssa kulkea. Ei sitä koskaan tiedä mihinkä päin ne puut kaatuu. Sitten on luita poikki ja kauheet kivut, jos ei peräti henki lähde".

Kyllähän poika oli papan kaverina metsätöissä ollut jo monta kertaa, ja oli kyllä tämän tapauksen jälkeenkin.