Kahdeksas luku, vuosi 1955

Vanha mänty eli elämänsä korkeimpia vuosia.

"Mikäs tässä on ollessa ja eläessä. Vaikka onkin jo ikää, niin hyvin ovat asiani. Muhevaa maatakin tässä kallion kolossa on ollut aivan tarpeeksi juuriani kasvattaa. Paalujuureni onnistuin aikanaan työntämään syvään  kallionhalkeamaan, joten eipä tule Laipankorpeen semmoista myrskyä joka minut tästä kaataisi. Laipanmaan pisimpiä mäntyjä en varmastikaan ole, mutta varreltani takuulla jämäkimpiä, iso mies saa olla, että kädet runkoni ympäri yhteen ylettyvät. Suora, ja lähes oksaton on varteni, kunnes se lähellä latvaani viimein haarautuu lähes miehen reiden vahvuisiksi oksanvenkuroiksi. Juuri sellainen olen, kuin korpimännyn olla pitääkin, alhaalta paksukaarnainen, ylhäältä aamu- ja ilta-auringon säteissä kirkkaan keltaisena välkehtivä, voimaa ja vakautta uhoava. Korven kauneeksi tähän kasvanut olen, luonnon kunniaa laulaa oksistoni läpi humiseva erämaan tuuli. Toiset tiellä taipukoot ja sortukoot, minä en.

Pieni taimi olin, kun eräs harvoista läheistä polkua kulkevista ihmisistä tähän pysähtyi, ahavoitunut, takkutukkainen, känsäkourainen miehenjurrikka, tuohikontti selässänsä. Tarkasti mies tienoon tutki, kirveskalsollansa maata ja kiviä koputteli. Kauempanakin kulki, niin että en häntä pitkään aikaan nähdä saattanut. Sitten tähän taas palasi mies, askelin paikkoja mittaili, sylkäisi kouriinsa ja pani kirveensä heilumaan. Suurimman osan näkyvissäni olevista puista hän kaatoi. Kaatui siinä myös minun äitihonkani, huimasti kaatuessaan humisten. Enpä tuota kovin surra osannut, niin mielenkiintoista oli miehen touhujen seuraaminen.

Kaatamansa hongat mies sitten karsi ja katkoi ja kuori ja ristikolle kasasi. Sitten kaivoi hän kaivon läheisen pajupuskan kohdalle, ja sen seinät isoilla kivenmurikoilla vuorasi. Seuraavaksi hän lienee käynyt pellontekoon, koska kuokka olallaan tuntikausiksi näkyvistäni hävisi, vain joskus hikisenä kaivollaan juomassa ja naamaansa huuhtaisemassa käyden.

Iltamyöhällä mies aina työmaalleen saapui, missä lienee parhaan päiväajan ollutkaan. Ainoastaan yhden päivän viikossa kokonaan raivauksellaan vietti. Silloinkin, jos joku harvoista korven kulkijoista sattui paikalle tulemaan, kului työnsä keskeyttävän, ikäänkuin olisi kielletyllä asialla ollut. Syysmyöhään tätä peliä kesti, maan jäädyttyä ei miestä enää täällä näkynyt. Puhtaana pysyi hanki ihmisen jäljistä koko talven, vain metsän eläimet siihen polkujaan tallasivat.

Kun sitten kevätaurinko oli lumet jo vähiin sulattanut, saapui mies paikalle parin keskenkasvuisen pojankoltiaisen ja vanhan vaarin kanssa. Saunan he sen kesän aikana rakensivat, matalan, tuohikattoisen, vahvasti pihkalta tuoksuvan. Lisää peltoa kuuluivat tekevän, ja valmiita peltoläimäreitään ensimäistä kertaa viljelevän. Ennen kuin uusi talvi taas Laippaan saapui, oli jo navetastakin monta hirsikertaa ladottuna.

Seuraavana keväänä toi mies jo vaimonkin mukanaan, ja tämän helmoissa pyörivät pari pienenpää lasta. Saunassa he asuivat, ja ulkona avotulella ruokansa keittivät. Kevätkylvöjen jälkeen tuli siten muutama muukin mies, piilukirveineen, justeereineen ja muine työkaluineen. Puolivalmis navetta oli pian vesikatossa, ja asuinpirtin rakentaminen alkoi. Pitkiä olivat työpäivät, remakoita miesten naurut, ja valmista syntyi. Heinänkorjuuajalle oli raskain työ jo tehty, loppuja hommia nakerteli torpan isäntä itse muilta  töiltään joutaessaan. Työn äänet taukosivat torpan tanhuvilla vain kesäyön muutamaksi hämärimmäksi tunniksi, alkaakseen taas heti kun aurinko ylimmältä reunaltaan ulottui Hirvijärven takaisten metsien yli kurkistamaan.

Vuosi vaihtui neljänneksi ja viidenneksi. Vähä vähältä kohosivat kaikki torpan rakennukset tärkeysjärjestyksessään, riihi, aitta, perunakuoppa, heinälato. Sarka saralta syntyi kivikkoista peltoa sinne, minne jääkauden myllerrys oli katsonut tarpeelliseksi jättää pehmeänpääkin kamaraa kuin kivisiä pirunpeltoja ja paljaita kallionlakia. Metri metriltä rakentuivat riukuaidat näiden äärettömän tärkeitten peltolänttien ympärille, tehtävänään pitää metsässä laidunnettavat omat lehmät ja metsissä vapaana vaeltelevat hirvet pois elopelloista.

Vuodet vaihtuivat vuosikymmeniksi. Se mies joka tänne oli ensimmäiseksi tullut pantiin puulaatikkoon, ja vietiin pois reellä jonka nurkkiin oli pantu kuusennäreet pystyyn. Toinen mies jatkoi torpparina. Jossakin vaiheessa väki vallan vaihtui, torppakin muuttui tilaksi, ja väki vaihtui taas. Työ vaan ei koskaan loppunut. Aamuhämärästä iltapimeään kaikki kynnelle kykenevä väki oli pellolla, metsässä, navetassa, riihessä, milloin missäkin, ja keskeytymättömät työn äänet kertoivat veren virtaavan väkevänä Laipanmaan suonissa.

Koko tämän talon historian olen siis tältä paikaltani nähnyt, ensimmäisistä kirveeniskuista lähtien. Kaikki asukkaat olen tuntenut. Suurimman osan talon pihan läpi kulkevan, kinttupolusta pahaiseksi kärrypoluksi vöyristyneen tien harvoista kulkijoistakin olen oppinut tuntemaan, korven pikkutilallisia, heidän vaimojaan ja lapsiaan, erämiehiä, kalamiehiä, metsätyömiehiä, jätkiä. Hyvin jo tunnen talon nykyisetkin asukkaat, jo vanhahkon, vantteran miehen ja hänen vaimonsa. Ja myös pienen pojan, joka tulee tänne milloin kesällä, milloin talvella, viipyy viikkoja tai kuukausia, ja lähtee taas.

Niin. Hyvin ovat asiani. Ei ole vielä lahoa varressani, sitkeät ovat juureni ja vihreät neulaseni. Monta isäntää vielä ehdin tässä talossa nähdä ennen kuin lopulta kuolen ja keloksi kuivan. Sen jälkeenkin jään vielä ainakin vuosikymmeneksi vartioimaan tätä paikkaa, johon muuan Laipan myrsky siemeneni kerran kuivaksi pörhistyneen kävyn kainalosta varisti.

Vaan miksihän se aivan outo mies kävi jokin aika takaperin lyömässä kirveellä kylkeeni kaksi ihmisen kämmenen kokoista paljasta laikkua. Ja mikä on tuo mies, joka nyt lähestyy tuolta Kailajärven suunnasta".

---------

Poika seisoi pihamaalla kun hänelle outo, nuorehko mies, tummat vaatteet päällä ilmestyi saunan takaisella kalliolla kasvavan suuren männyn juurelle. Miehen toisessa kädessä oli pokasaha ja toisessa kirves. Kirveellä hän kopautti pari kertaa männyn runkoa kasvojensa korkeudelta, katsoen samalla arvioivasti ylöspäin. Sitten hän pudotti repun selästään ja kirveen kädestään, ja kumartui pokasahan kanssa männyn juurelle. Kevyen ja vaivattoman näköisesti saha teki pari minuuttia edestakaista liikettään, sitten mies keskeytti sahaamisen ja otti kirveensä. Laajakaariset lyönnit osuivat tarkasti äskeisen sahauskohdan yläpuolelle ja lastut lentelivät. Poika tiesi että mies hakkasi nyt kaatokoloa sille puolelle mihin suuntaan halusi puun kaatuvan. Kun kolo tuli valmiiksi mies otti taas sahansa, ja alkoi sahata nyt äskeisen kohdan vastapuolelta. Lepäämättä hän sahasi varsin pitkään, niin syvälle kuin saha paksussa puussa ulottui, vaihtoi siten asentoa, ja sahasi samaan rakoon hieman eri suunnasta.

Rauhallisen tuulen alkuun auttamana lähti järeä honka kallistumaan. Hetkeksi se vielä pysähtyi, ikään kuin asiaa vielä kerran miettiäkseen, parahti sitten ja rupesi kaatumaan koko ajan kiihtyvällä liikkeellä. Sahauskohta parkui ja valitti, sillä saha ei ollut ulottunut likikään läpi asti, ja sahaamatta jäänyt kohta repeytyi väkisin irti. Sitten humahti ja rysähti, ja kannosta irti repeytynyt tyvipää pomppasi pari metriä ilmaan, ja takaisin alas, ikään kuin kuolemansa kostoksi kaatajaansa uhrikseen tavoitellen. Tämä seisoi jo kuitenkin turvallisen välimatkan päässä, kaatuvan puun paikalleen asettumista odottamassa. Laipan ikihonka oli kohdannut voittajansa.   

Kaatomies otti kirveensä ja rupesi karsimaan. Muutamat rungossa olevat pienemmät oksat irtosivat parilla kirveen iskulla. Vahvempien oksien tyveen kirves iskeytyi useamman kerran, joka kerta eri kulmasta, milloin viistommasta , milloin pystymmästä, ja lastut lentelivät. Oksan irrottua pari tarkkaa iskua vielä poisti jäljelle jääneet oksantyngän rippeet. Työ oli helpon ja vaivattoman näköistä.

Poika katseli ihaillen männyn karsimista. Tuommoinen metsämies hänkin haluaa olla sitten kun kasvaa isommaksi. Tuolla tavalla hänkin sitten karsii Laipanmaan mäntyjä ja kuusia ja koivujakin, voimakkaasti, jäntevästi, laajoilla kirveen kaarilla. Mamma oli opettanut laulua "Metsän poika tahdon olla". Metsän poika hänestäkin tulee, yksinäinen korpien samoilija ja metsän suurimpien puitten kaataja.

Pappa oli jostakin ilmestynyt pojan viereen, vasikoille niitettyä nurmiheinää täynnä oleva koppa selässään.

"Jaaha. Sinä meni mänty nurin. Kyllä käy tolta pojalta toi työ. Sitä on oikein nautinto kattella. Tossa iässä mies vielä jaksaa heilua kirveen kanssa. Siinä tuli nyt vanhalle männylle noutaja. Kuinka kauan jo lienee tossa seissyt, monta kymmentä vuotta kumminkin. Mutta kyllä tosiaan työ käy tolta pojalta".

"Kuka se on"?

"Se on Virtasen poikia tuolta kylältä. Kattos kun pitää jalkaansa noin lähellä tota oksaa jota katkasee. Siinä täytyy osata hyvin, ja luottaa taitoonsa. Siinä on aina se vaara, että kirves lipsahtaa jalkaan. Se on paha paikka, jos on yksin tuolla korvessa, ja sattuu vahinko".