Toinen luku, vuosi 1957

Linjuri oli lähtenyt Tampereelta iltapäivällä puoli viisi, kuten se lähti joka päivä, sunnuntaita lukuun ottamatta. Poika oli noussut autoon Messukylästä. Äite oli ollut potkukelkalla saattamassa. Mukaan tuli melkoinen pahvilaatikollinen tavaraa ja sukset, joten kelkka oli tarpeen. Äite ei oikein tykännyt siitä, kun poika oli menossa mammalaan joulun vietoon, mutta kun pappa ja mamma olivat kirjeessään niin kovasti tahtoneet , ja poikakin halusi mennä, niin äite myöntyi:

"Olet sitten kuitenkin ens joulun muitten sisarustes kanssa täällä".

Autoa varrotessa hän oli vielä evästänyt vanhinta poikaansa:

"Muistat sitten olla kiltisti siellä, etkä sano mammalle vastaan. Ja katso sitten tarkasti että osaat jäädä Haltialla pois, ja muista ottaa kaikki tavarasi mukaan. Ja sano papalle ja mammalle kovasti terveisiä".

Sitten auto oli tullut, ja tavarat oli lastattu takana olevaan, lähes täyteen tavaratilaan. Äite oli vielä muistuttanut rahastajana olevaa nuorta naista, että:

"Muistakaa sitten jättää tää poika Haltialla pois".

Rahastaja sanoi jäävänsä itse pois jo Luikalassa, mutta lupasi kertoa asian kuskille. Kyllä kaikki hyvin menisi. Poika oli heilauttanut kättään sivuikkunasta auton lähtiessä. Äite näkyi heiluttavan katulyhdyn alla niin kauan kun hänet pystyi näkemään.

Poika oli mennyt tämän matkan linjurilla yksin monta kertaa ennenkin, mutta ei koskaan ennen näin pimeällä aikaa. Vähän siis jännitti. Matka kuitenkin tuntui sujuvan hyvin samalla tavalla kuin ennenkin, joten se rauhoitti. Kangasalla auto pysähtyi tapansa mukaan Korpolan kellosepänliikkeen kohdalle, ja rahastaja haki sieltä jonkun maalaiskylän asukkaan korjattavana olleen kellon. Kangasalan kirkolta Kuohunharjulle kiivettäessä lähes täydessä lastissa oleva auto joutui jo ensimmäisen kerran tosi tiukalle. Kuski joutui vaihtamaan ainakin kaksi kertaa pienemmälle vaihteelle, ja sanoikin takanaan lähinnä istuvalle isännän näköiselle miehelle:

"Saas nähdä riittääkö vekselit".

Pälkäneen puolelle tullessa oli kaksi naista jyrkässä ylämäessä kyytiin pyrkimässä. Kuski avasi vauhtia hiljentämättä oven, ja rahastaja kuului huutavan:

"Tulkaa mäen päälle, ei me voida pysähtyä tässä".

Mäen päälle auto sitten pysähtyi, ja pienen odottelun jälkeen hengästyneet ja äreät naiset nousivat autoon:

"Kummallista kun tällain juoksutetaan maksavia matkustajia".

Kuski sovitteli vaihdetta sisään, ja tuumasi rauhalliseen tapaansa:

"Ei siittä olis päästy tällä kelillä liikkeelle, pakko oli vähän juoksuttaa. Kesällä sitten taas topataan teidänkin maitolaiturilla".

Ilta pimeni. Näkymät auton sivuikkunasta olivat välillä pitkän aikaa täysin mustat, vain eteenpäin pystyi näkemään, auton lyhtyjen valossa. Vain harvoin yksinäinen valontuikahdus, kylien kohdalla useampikin, todisti että tuon pimeyden keskellä siellä täällä sentään asutaankin. Pikkuhiljaa matkustajat vähenivät, yleensä juuri noitten valojen kohdalla.

Jollakin pysähdyspaikalla auton takapäässä istunut, kovalla äänellä puhunut ja nauruja päästellyt mies lienee menettänyt puhekaverinsa, koska lähti käytävää pitkin haakuilemaan auton etupäähän. Poika tunsi selvän viinan hajun, kun mies ohitti hänet. Auton keinumisen heiluttama mies onnistui istumaan yksinäiselle penkille, jossa rahastaja oli istunut, ennen kuin jäi Luikalan risteyksessä pois.  

"Tulin tota Marttia kattoon, kun on tuttu mies. Hähä"

"No niin. Kaupunkissakos sinä kävit".

"Tampereella, Tampereella. Sielä sitä jätkäpojan pitää käydä naisenpuolta kattomassa. Eihän täälä korvessa saa kun isännät. Ja Sonnit".

Kuski vilkaisi taustapeiliin, ja tunsi varmaan helpotusta kun kukaan harvoista jäljellä olevista matkustajista ei näyttänyt miehen puheita ainakaan kovasti  pahakseen pistävän.

"No, mitenkäs sinua onnisti".

"Hähä. Onnistaahan se, kun tietää paikat. On siellä jätkäpoika kerinnyt toisenkin kerran käydä samalla asialla. Hähä".

"No sinulla on nyt siten köykönen askel, kun on turhat painolastit pois. Sinnekös sinä kämpälle menet"?

"Sinne sinne. Sielä se jätkäpojan koti on. Kyllä nyt on köykönen askel. Kyllä nyt taas puuta kaatuu. Hähä".

"Kai sinä nyt ensin vähän joulua pidät"?

"No sev verran, että saan kaupunkituliaiset syötyä. Hähä. Kyllä sinä ymmärrät".

Mies alensi ääntään:

"Ei sopis tässä ottaa pikku ryyppyä".

"No ei se oikein ole sallittua, näin linjalla. Mutta kohtahan me ollaan Sapeessa, siellä kai sinä jäät. Sitten voit ottaa ihan laillisesti".

"No niin onkin. Sappeesta lähtee jätkä pistämään kummiterää toisen eteen. Korvessa saa seistä vaikka päällään. Hähä. Ei ole kenenkään haittana. Hähä".

Hetken päästä auto pysähtyi Sappeen kaupalla. Moni matkustaja jäi pois, niin myös ahavoitunut metsätyömies, toivotettuaan ensin koko autolle: "Hilpeetä joulua ja munarikasta pääsiäistä, hähä". Auton tavaratilasta kannettiin laatikoita kauppaan sisälle, ja poika vahti ikkunasta ettei vain hänen laatikkoaan ja suksiaan viety. 

Kuski palasi paikalleen, ja toimitti auton taas liikkeelle. Rahastajan penkki oli jäänyt tyhjäksi, ja hetken rohkeutta kerättyään poika siirtyi siihen istumaan. Kuski vilkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään. Valkoinen maantie juoksi auton alle. Vain joissakin jyrkemmissä mäissä näkyi lapiolla heiteltyjä santaläimäreitä, ja silloin tällöin hevosenpaskojen jono teki vilistävään tiehen tummemman juovan. Mutka seurasi toistaan, kuten oli tehnyt koko matkan ajan Kangasalta eteenpäin. Pitäjä vaihtui Pälkäneestä Luopioisiksi. Poika muisti kunnanrajan paikan, vaikka ei siitä kertovaa kylttiparia pimeydeltä nähnytkään.

Holjassa loputkin matkustajat jäivät pois, ja kuski käänsi auton vielä entistäkin kapeammalle Haltian tielle.

"Jaaha, poika. Ollaan kaksin reissussa. Haltiallekos sinä jäät"?

"Juu".

"Mihinkäs sinä siellä meet"?

"Hirvijärvelle".

"Hirvijärvelle. Sehän on siellä mettän korvessa. Kuinkas sinä sinne pääset"?

"Mua ollaan hevosella vastassa".

"Jaaha, no sitten".

Tie oli entistäkin mutkaisempaa ja mäkisempää. Välillä tuntui kuin auto olisi jonkun mutkan jälkeen sukeltanut jyrkänteeltä alas, valotkin osoittivat vain tienvieren puita ja pensaita. Kuski tunsi kuitenkin reittinsä, ja pyöritteli isoa ohjauspyörä rauhallisena. Toinen käsi sovitteli vähän väliä valtavan pitkän näköisellä vaihdetangolla uutta vaihdetta sisään. Poikaa ei pelottanut yhtään. Tuntui ettei maailmassa tällä hetkellä turvallisempaa paikkaa ollutkaan, kuin Haltialaisen etupenkki.

Erään jyrkän laskun ja yhtä jyrkän nousun jälkeen auton valot tavoittivat tien vierestä käsi ojennettuna seisovan tutunoloisen hahmon.

"Jaaha. Taidetaan olla perillä. Tässä sinä vissiin jäät".

"Juu".

"Olikos sinulla jotakin pakaasiakin"?

"Juu. Ja sukset".

"No niin. Otetaan ne tuolta takaa".

Auto pysähtyi, ovi aukesi ja Pappa seisoi oviaukossa.

"Ehtoota".

"No ehtoota. Teillekös se tämmöinen vieras tulee"?

"Meille meille".

"No niin. Otetaan matkatavarat tuolta peräluukusta".

Kuski tuli avaamaan matkatavarasäilön luukkua, ja jutteli Papalle:

"Minä mieheltä kysyin, että mitenkä se meinaa Hirvijärvelle tämmösessä pimeydessä löytää, mutta se sano että ollaan hevosella vastassa".

"Joo. Kyllä polle kotio osaa".

"Kyllähän se hevonen kotio löytää, niin. Ei semmoista pimeyttä olekaan. On siellä nyt mettässä ajokeliä, ei ainakaan lunta puutu".

"Sitä on vähän liikaakin. Pitää tietkin ajaa moneen kertaan ensin tyhjänä, ennen kuin uskaltaa kuormaa tehdä".

Pappa otti pahvilaatikon ja poika sukset. Kuski palaili auton etuovelle.

"Joo, kai minä jatkan matkaa. Hyvää Joulua vaan teitillekin".

"Kiitos samoin, ja hyvää Uutta vuotta samoin tein".

"Kiitos kiitos".

Auto lähti eteenpäin pienen kylän halkaisemaa tietä pitkin. ensin lakkasivat valot näkymästä, ja sitten vaimeni äänikin. Muutamasta ikkunasta näkyvä valo osoitti tämänkin hiljaisuuden keskellä asuttavan. Kun silmät vähän tottuivat pimeään, erottuivat tuttujen rakennusten hahmotkin matalalla paistavan kuun valossa.     

Polle rekineen vartosi Körhämön aitan nurkalla, valmiiksi menosuunteen käännettynä. Se katsoi tulijoita taaksepäin ja hörähti vähän, ikään kuin tervehdyksen tutulle vieraalle. Poika kävi taputtamassa Pollea lautaselle, ennen kuin Pappa peitteli hänet vällyn alle reen takaosaan.

"Sielä sää oot kun herran kukkarossa. Ei tuu kylmä. Täällä on aika kova pakkanen".

Pappa istui reen etupäähän kuskin penkille, ja komensi hevosen liikkeelle.

"No vaan, Polle".

Hevonen nykäisi reen liikkeelle. Kevyt reki ei rivakan Pollen perässä paljon painanut. Reippaassa tahdissa se lähti taittamaan muutaman kilometrin taivalta, tietäen että mitä nopeammin ollaan perillä, sitä nopeammin se pääsee oman tallinsa lämpimään.

Puolen kilometrin päästä kylän valot loppuivat, ja synkkä korpi alkoi. Aukeammilla paikoilla kuu valaisi ihmeen paljon, mutta siellä missä synkät kuusikot kohosivat  mustina seininä molemmin puolin talvitietä oli todella pimeää. Pollen pään nouseva ja laskeva liikekin lakkasi näkymästä, vain taivaan tähtien valopisteet näkyivät tien aukosta ylöspäin katsottaessa.

Vaari pisti tupakaksi ja jutteli:

"Kyllä on pimeetä näillä mettäpaikoilla. Ampuhan ne venäläiset sinne avaruuteen semmosen tekokuunkin, vai mikä sputnikki se on. Ei vaan näytä sekään paljon meidän tietä valasevan. Olekkos sinä nähnyt sitä tekokuuta, eikös sen pitäs vilkuttaa jotain valookin lentäessään"?  

"En oo nähny".

"En ole minäkään. Senpuoleen, en ole koittanu kattellakkaan".

Tie kiipesi muutamassa paikassa todella jyrkästi ylöspäin. Niissä kohdissa Polle selvästi terästäytyi, kaviot iskivät kovaksi jäätyneeseen lumeen entistä tarmokkaammin, vauhti pikemminkin parani kuin hidastui. Lopulta reki keikahti taas vaaka-asentoon, ja pollekin pisti rauhallisemman askelluksen päälle.

"No nyt ollaan mäen päällä. Tästä onkin melkein pelkkää alamäkee kotio asti".