LAIPANMAA

Ensimmäinen luku, 2013

Vänkyräinen männynkarahka lähes paljaalla kalliolla valitti elämänsä kurjuutta: "Mikä ihmeen kohtalo pisti aikanaan minun siemeneni tälle paikalle pysähtymään. Ja minkä ihmeen takia tästä louhikolta löytyi sen verran maata, että pystyin tähän kasvamaan. Parempi olisi ollut, etten olisi syntynyt ollenkaan. Parempi olisi ollut siemeneni tähän kivelle kuivua koskaan itämättä".

Kuhmuraisilla ja mutkaisilla oksillaan mäntyraiska osoitteli eri ilmansuuntiin: "Miksi siemeneni ei lentänyt tuonne, tai tuonne tai vaikka tuonne. Sieltä olisi löytynyt edes hieman muhevampia kasvupaikkoja. Siellä kasvavat monet minun samasta emopuusta aikanaan taivaan tuuliin lentäneet veljenikin. Niistä ovat monet jo melko komeita honkia, mitäs, kun oli multaa juurien kasvaa ja sopivia kivenkoloja tarttua kiinni korkeaakin runkoa pystyssä pitämään. Toista on tässä. Varovasti piti latvaa nostattaa, lyhyin vuosikasvaimin. Senkin latvan kävi ohi kulkeva hirvi pari kertaa poikki puraisemassa, niin kuin ei tässä olisi jo muutenkin vaikeuksia ollut. Lyhyeksi jäi siis varteni, lyhyeksi ja vääräksi ja muhkuraiseksi. Sikäli tietenkin hyvä, eihän tämmöisellä paikalla pitkänä pystyssä pysyisikään. Kasva sitten tässä kankahalle kauneeks, kuin Kalevan honka. Ei siitä mitään tule, ei kertakaikkiaan".   

"No, näköala tästä nyt on jonkinlainen, korkealla paikalla kun ollaan. Pari kertaa näiden vuosikymmenien aikana ihminen on käynyt sitä näköalaa lisäämässäkin, kaatamalla pois minua vanhempia mäntyjä ja kauempana mäen alla seisovia synkkiä kuusikoita. Aluksi se tuli tänne kävelen tai polkupyörällä, pani reppunsa alimmille oksilleni roikkumaan, meni metsään ja palasi parin tunnin päästä hikisenä eväitänsä syömään ja pokasahaansa viilaamaan. Kahvia sillä oli lasipullossa, monen villasukan sisään piilotettuna. Voipaperiin käärityllä mustalla leivällä ei voita ollut juuri nimeksikään, paksurasvaista läskiä sentään jonkinlainen siivu, tai sitten ei sitäkään".

"Uudemman ajan metsurit  tulivat jo sentään mopolla tai autolla. Eväänsä jättivät autoon, tankkasivat moottorisahansa tässä juurieni päällä ja menivät metsään hekin. Koneen pärinä ja horisontista yksi kerrallaan katoavat puunlatvat kertoivat missä työmaa kulloinkin oli. Paljon enemmän kaatui puita kuin entisellä metsämiehellä. Yhtä hikinen oli mies syömään tullessaan kuin entinenkin, mutta vähän paremmat olivat eväät. Kuitenkin se entinen mies oli näyttänyt syövän eväänsä paljon suuremmalla hartaudella, ikään kuin ne olisivat olleet paljon näitä uudempia arvokkaammat".  

"Näköalat siis aina metsämiesten käyntien jälkeen paranivat, mutta muut vaivat lisääntyivät. Kahta vihaisemmin kävi korven yli puhaltava syysmyrsky minunkin kimppuuni, lisää tilaa saatuaan. Kaikin voimin piti silloin juurillaan kallion tarrata, jos mieli pystyssä pysyä. Monta kertaa teki jo mieli antaa peräksi: kaatakoon tähän kurjan varteni, kun niin näkyy haluavan. Joku itsesäilytysvaisto kuitenkin aina voitti, ja sen verran voimia löytyi että pystyssä pysyin. Saattoipa ympäriltäni isompia veljiäni kaatuakin, juuret pystyssä törröttäen maatumistaan odottamaan, mutta minä kestin. Ähäs kutti, pitikö niin korskeasti pituutta kasvaa, eikö vähempikin olisi riittänyt".

"Saapuipa tähänkin korpeen sitten lopulta se vihoviimeinen maailmanlopun vehje, mikä lie hakkuukone tai harvesteri. Kovasti möyryten ja hirveää kalmankouraansa heilutellen se ohitseni työntyi alas rinnettä, katkeran savun jälkeensä jättäen. Pian kuului sieltä rutu ja roikina. Pelottavaa vauhtia katoili kuusenlatvoja kasvupaikkani alaisesta laaksosta. Yötä päivää kone raivosi, ja luulin jo lopullisen tuhon kotimetsääni kohdanneen. Lopulta rytinä kuitenkin päättyi. Samaa reittiä myöten hirviö palasi, mitä oli mennytkin. Oksiani hipoen se ohitseni rymisteli, mutta eipä vielä heittänyt kuolemankouraansa ympärilleni, säästi ainakin vielä tämän kerran. No, eihän minusta ole edes massapölkyksi, tämmöisestä vänkyrästä, kitukasvuisesta kääkästä. Voi voi sentään tätä elämää".

"Mutta mikäs tuolta tulee?"

Karkealla luonnonsoralla päällystettyä metsätietä pitkin lähestyi pieni henkilöauto, hitaasti ylämäkeä jurraten ja mutkitellen, ikään kuin varoen isompien irtokivien päälle astumasta. Mäen päälle päästyään auto pysähtyi, käsijarru jurahti ja moottorin ääni sammui. Tielle astui eläkeikäisen näköinen mies, yskäisten ja sylkäisten jo monen peräkkäisen poutapäivän pölyäväksi kuivattamalle tielle. Mies jäi katsomaan ympärilleen käsi auton katolla, käveli sitten hitaasti muutaman metrin päähän paikkaan, jossa pieni kallionlaki kohosi vielä tietäkin korkeammalle. Katse tutki tarkkaan ympäristöä, ikään kuin jotain tuttua etsiäkseen. Selvää tuntomerkkiä ei löytynyt, mutta jokin tunne kertoi että tuttu oli paikka.

Tie oli tähän asti kulkenut ainakin osittain eri reittiä kuin ennen, mutta tällä kohdalla se näytti palanneen samalle kohdalle kuin kauan sitten tien virkaa toimittanut puuton ja kivetön aukko lähes paljaalla kalliolla. Niin sen täytyi olla. Tästä menisi jyrkkä mäki alas, vasemmalle ilmestyisi melko syvä notko, ja oikealle jäisi lähellä kasvavien puiden juuria paljastava sorarinteen reuna, josta notkon rinteelle oli aikanaan tie laotettu. Tuttu oli paikka, vähän erilainen kuin oikein vanhoissa muistikuvissa, mutta tuttu silti. Tuttu monien kesien jos talvienkin ajalta.

"Laipanmaa"

Vain yhden sanan sanoi mies, senkin turhaan, koska kuulijoita ei ollut. Ajatus sen sijaan sukkuloi entisen ja olevan väliä hyvinkin vilkkaasti, siepaten muistikuvan sieltä ja toisen täältä. Ohikiitävän lyhyitä tuokioita ne olivat, mutta niistä kuitenkin rakentui jonkinlainen, noin viidenkymmenen vuoden haalistama kokonaisuus, jossa tämä paikka ja muut tulevat paikat olivat tunnistettavissa. Ehtipä hän miettiä sitäkin, että oliko tässä tämän maailmankolkan korkein paikka vai ei. Matka Haltialta oli kuitenkin ollut tähän asti pääasiassa nousua, tästä eteenpäin Hirvijärvelle se olisi etupäässä laskua. Oli kuinka oli. Mies istui autonsa, ja moottori käynnistyi. Käsijarrun avaaminen synnytti jurahtavan äänen ja auto lähti jurraamaan alamäkeä, yhtä varovasti kuin oli ylämäkeäkin tullut.