Yhdestoista luku, vuosi 1955

He kävelivät kolmistaan kohti Haltiaa, paremmat vaatteet päällä. Papallakin oli oikein kravatti kaulassa ja suorat housut jalassa. Kylällä oli tapana, että kun oli jotakin juhlimisen aihetta, niin lähes koko kylä kutsuttiin mukaan, jos ei sattunut olemaan jotakin riitoja. He kun olivat kaikkien kanssa hyvissä välissä, niin kutsuja tuli ainakin pari kappaletta joka vuosi. Tällä kertaa erään Haltian pikkutilan isäntä täytti 50 vuotta, ja sitä nyt siis mentiin juhlistamaan. Pappa oli ensin miettinyt, että mentäisiinkö hevosella, mutta päätti sitten:

"Kyllä sinne kävelläänkin, eihän se ole kun parin kilometrin matka. Olkoon polle rauhassa laitumella".

Päivällä poika oli kuullut Mamman motkottavan Papalle, kun luuli että hän ei ole kuulemassa:

"Jos sielä on jotain tarjottavaa, niin et sitten ota. Ettei me jouduta pojan kanssa sun takias häpeemään".

"Ole höpöttämättä".

Mamma käveli vähän edellä, hänellä kun oli aina vähän kiire joka paikkaan. Aina rauhallinen Pappa tuli viimeisenä, ja poika siinä välissä. Heidän viimeisen, tien vieressä olevan peltonsa kohdalla Pappa pysähtyi.

"Kattos kun tulee hyvin ohraa. On niin painavan näkösiä tähkän alkuja että. Kun ei vaan sitten kovasti lakoontuis. Mää annoin näille saroille aika hyvin apulantaa, ja vähän makkilantaakin, kyllä näyttää tehonneen".

"Pappa, mitä se makkilanta on"?

"Se on ihmisen paskaa, huusin alta. Se on hyvä lannote, mutta sitä pitää antaa varovasti, jos panee liikaa niin kasvu vaan tyrehtyy".

Mamma oli ehtinyt jo hyvän matkaa heidän edelleen.

"Tulkaa ny sieltä. Kyllä niitä peltoja kerkiää katteleen arkenakin."

"No tullaan tullaan. Eikä tässä ny jäniksen selässä olla".

Kailanpään pihapiirin ja yhden pienen peltoaukean jälkeen alkoi metsätaival. Kivinen ja kallioinen kamara kasvatti toisin paikoin tiheitä lehtipuupuskia ja tiheäoksaisia kuusenturjakkeita, mutta todella komeita männiköitäkin löytyi.

"Kattos kun on komeeta mettää. Tommosta kun olis muutama sata hehtaaria, niin kyllä kelpais. Mutta tossahan on lyäny yks, kaks, kolmeen puuhun salama. Harvon tämmöstäkän näkee. On sillä Ukolla voimaa. Hyvä ettei sytyttäny mettäpaloo, siinä olis voinu mennä maan tasalle meidänkin vähät mettät.

Todellakin, kolmessa korkean mäen päällä olevassa männyssä oli salaman iskun jäljet: kuoreton juova katkennesta latvasta maahan asti. He olivat muutama päivä aiemmin tuota ukkosta kuunnelleet, ja pappa oli todennut että monta kertaa se löi maahan, saa nähdä tekikö paljon tuhoja.

Monessa kohdassa tien ylitti metsään aukoksi hakattu rajalinja. Pappa tiesi metsäsarkojen omistajat.

"Tää tässä on Körhämön sarka. On se vähän hullua, kun näitä kapeita sarkoja on pitkin mettiä kaukana taloista. Mutta sillain ne on isossa jaossa jaettu, kaikille taloille yritetty saada saman verran saman arvosta mettää".

Laipankorven loppukesän luonto tarjosi parastaan: Aurinko paistoi lämpimästi, linnut lauloivat tai vaakkuivat tai räkättivät, kukin saamiensa taitojen mukaan. Yksinäinen haukka kierteli korkealla taivaalla, etsien kai tarkalla näöllään maasta hiirtä ravinnokseen. Hiljainen tuuli taivutteli hellävaraisesti puita ja pensaita. Juuri ja juuri autolla ajettava tie kiipeili välillä korkeille kallioille, välillä sukelsi kosteihin notkelmiin. Erään mutkan takaa ponnisti suuri, musta metso melkoisella rytinällä siivilleen.

"Kattos vaan, ukko oli kiviä syömässä. Sen täytyy aina välillä niellä pieniä kiviä, kun sillä on se kivipiira. Ne kivet sitten jauhaa sen ruuan pieneksi. Metka systeemi sekin, kyllä luonto osaa järjestää".

Kylän lähestymisestä kertoi ensin oikealle kädelle ilmestyvä pienehkö peltoaukea. Kohta sen jälkeen he jo kääntyivätkin juhlatalon portista sisään. Väkeä seisoskeli pihalla pieninä ryhminä, ja sisällä näytti olevan lisää. Talon emäntä huomasi heidät, ja tuli vastaan.

"Jaaha, sieltä sitten tullee Hirvijärveläisetkin, tervettulloo vaan. Kävellenkös te tulitte, vaikka mikäs nyt on kävellessä, kun on niin kaunis päiväkin, kerrankin sattu hyvä tuuri siinä asiassa. Teillä on tää nuari miäskin mukana, oikeen hyvä. Kyllä tänne tullee muitakin penskoja, saat kavereita. Kyllä se Kallekin täälä jossain on, olisko tualla sisällä. Määpä käsken".

Poikaa ujostutti, ja hän pysyi tiukasti Papan ja Mamman kyljessä kiinni. Talon isäntä tuli sisältä heidän tykönsä, hän oli selvästi paljon hiljaisempi kuin puhelias vaimonsa.

"Jaaha. Tervettulloo vaan sitten".

Pappa ja Mamma onnittelivat isäntää, ja antoivat jonkun pienen lahjankin. Poika ei saanut sanaa suustaan, vaikka Mamma oli antanut ohjeitakin siitä, kuinka pitää onnitella. Kyllä hän sentään osasi pokata komeasti, kun isäntä antoi hänellekin kättä.

"Kiitos kiitos. Mennääs nyt kahveelle sitten ensin".

Pappa ja Mamma kiertelivät juhlaväen joukossa tervehtimässä kaikkia paikalle jo tulleita. Poikaakin moni kätteli, mutta hän piti visusti suunsa kiinni, pokkasi vain. Kahvipöytä oli katettu pihamaalle, kaunis päivä kun oli. Poika istui Papan ja Mamman väliin. Hän sai makeaa, punaista mehua, ja pullaa, ja lopuksi vielä palan täytekakkuakin. Aikuiset puhuivat keskenään vuoden satonäkymistä ja tukkipuun hinnoista. Joku kylän nuorista oli myös päässyt ylioppilaaksi ja joku oli menossa naimisiin. Saadut kalansaaliitkin käsiteltiin, sekä yhteen taloon hankittu uusi traktori. Traktorin tarpeellisuudesta oli varsinkin eräällä pikkutilan isännällä vankka mielipiteensä:

"Meillä ei semmosta konetta tarvita. Ne peltovähät kyllä kyntää hevosellakin. Ja kuinka paljon semmonen viä pensaakin. Ja rikkihän ne on vähän väliä, aina saa olla jotain varaosaa hakemassa".

Pappakin myönteli vielä hevosella pärjäävänsä, mutta sanoi kuitenkin että kyllähän sen traktorinkin vielä saattaa hankkia.

"No sullahan onkin isommat viljelykset kun mulla, ekkös sää ole ostamassa niitä Kailanpäänkin peltoja, mitä mää kuulin".

"No on siittä vähän ollu puhetta, kattotaan ny".

Kahvin juonnin jälkeen Pappa ja Mamma yllyttivät poikaa menemään muitten ikäistensä seuraan. Puolenkymmentä poikaviikaria olikin tullut paikalle vanhempiensa kanssa. He olivat jo vetäneet maahan viivan, ja hyppäsivät pituutta. Poika meni seisoskelemaan siihen lähistölle ja katseli arkana muitten touhua.

"Tuu sinäkin hyppään pituutta".

"En mää".

"Olek sinä Tampereelta".

"Joo. Tai Messukylästä. Mutta on sekin Tamperetta".

"Käyk sinä usein siällä keskikaupunkilla"?

"Käyn mää joskus".

"Oon minäkin käyny monta kertaa, isän ja äiten kanssa".

Pikku hiljaa pojan ujous helpotti, ja poikaporukka tuntui ihan mukavalta sakilta. Urheilusta he tuntuivat olevan erityisen hyvin perillä, luettelivat pitkän litanian maan, ja jopa koko maailman parhaita juoksijoita ja heittäjiä. Poika tiesi oikeastaan vain yhden urheilijan:

"Hakulinen on kova hiihtään".

Tämän muutkin myönsivät. Joku löysi sitten jostakin pyöreän kivenmurikan jolla he rupesivat työntämään kuulaa. Poika ei osallistunut siihenkään, mutta merkkasi muiden pisimmät työnnöt pienillä tikuilla nurmikkoon. Yksi pojista oli ylivoimaisesti paras, hän oli kyllä joukon suurinkin.

"Saatte syädä monta leivänsiivua, ennen kun pääsette tonne asti".

Aika kului poikajoukon touhuissa ihan mukavasti. Maalaispojat olivat reilun tuntuisia kavereita, ehkä kuitenkin aika uteliaita. Kaupunkipaikassa varsinaisesti asuva ikätoveri sai vastata moniin kysymyksiin. Jossakin vaiheessa poika huomasi, että Mamma istui pihan penkillä hyvän tuttavansa Mäkisen Rauhan kanssa. Pappa näkyi olevan miesporukassa talon kuistilla. Talon isäntä toi aitasta jotakin juotavaa suurella kannulla, ja kaateli sitä miesten laseihin. Olikohan se nyt sitten sitä, jota Mamma oli kieltänyt Pappaa ottamasta. Pappa oli suu hymyssä, kuten muutkin miehet, mutta Mamma näytti jopa vähän vihaiselta.

Kun isäntä oli jo muutaman kerran käynyt aitassa kannunsa täyttämässä, muuttui kuistin miesjoukko selvästi kovaäänisemmäksi. Varsinkin traktorin tarpeellisuutta arvostellut mies kuului inttävän joistakin asioista milloin kenenkin muun vieraan kanssa. Vaarille hän piruili jotakin Kailanpään ostamisesta: "Tuleekin oikeen suurtilallinen sitte. On sitten mettää ja peltoo".

Poika näki että vaarikin oli vähän hermostunut: "No en minä sieltä mettää ole ostamassa, ne muutamat vähät peltosarat vaan. Ja piruako sulle kuuluu mun maakauppani".

"No eeihän se kuulukkan. Muuten vaan".

"No ole hiljaa sitte".

Vaikka Mammalla oli huono kuulo, niin hän huomasi kyllä että tunnelma kuistilla oli vähän kuumentunut. Poikakin tiesi, että normaalisti aina rauhallinen ja ystävällinen Pappa oli suuttuessaan kiivas mies, hän oli joskus kuullut isän ja Maijan siitä puhuvan. Kun se ei nyt vaan pistäisi "hyrskyn myrskyn", niin kuin pahasti suuttuneet miehet kuulemma tekevät. Mamma meni ihmeen rauhallisen näköisenä kuistin ovelle, ja sanoi ikään kuin kaikille kuistilla olijoille, vaikka tietenkin vain Pappaa tarkoittikin:

"Pitäisköhän meidän Aarnen kanssa lähtee käveleen sinne Hirvijärvelle päin. Lehmätkin pitäis vielä lypsää. Se on semmosta tää karjatouhu, vaikkei niitä paljon olekaan, niin hoidettava ne on".

Pappa mulkaisi vielä kiukkuisen näköisenä kuistilla istuvaa kiistakumppaniaan, hän olisi aivan ilmeisesti ollut vielä valmis riitaa jatkamaankin, mutta ymmärsi kohta että kaikkein viisainta on katkaista kina tähän:  "Lähdetään vaan, johan tässä istuttiinkin. Kiitetään ny vielä isäntäväkee ensin".

Niin rauhoittui se tilanne, ja hetken päästä he olivat taas tutulla kärrytiellä, tällä kertaa Hirvijärveä kohti menossa. Mamma kulki tapansa mukaan aika reilustikin edellä, poika Papan kanssa ilman kiirettä perässä. Pappa oli vieläkin vähän kiihtyneessä mielentilassa, koska jupisi välillä itsekseen:  "Perkele, vai suurtilallinen. Saatanan ämmä. Niin mukavaa väkee nää kyläläiset, yks tommonen pitää sitten joukossa olla. No olkoon perkele, ei välitetä".

Kaunis loppukesän iltaa kohti kallistuva päivä ja kiemurtelevaa kärrytietä reunustava vehreä luonto saivat Papan kohta rauhoittumaan. Hän alkoi jopa hyräillä itsekseen. Tuota poika ei ollut ennen juuri kuullutkaan, lieköhän syynä se kyläpaikan isännän kannustaan tarjoileva juoma. Mammahan hyräili töitään tehdessään melkein aina ja usein lauloikin, Pappa ei. Nyt Papan hyräily muuttui jopa lauluksi, jota kaiku metsästä toisteli: "On armas sunnuntaiaamu tää. Se muistot mieleeni herättää...".

Pappa varmaan huomasi pojan ihmettelyn, ja selitti: "Mää lauloin nuorempana kuorossa. Mää olin tenori. Laulaminen on hieno harrastus. Sullahan on kanssa ääntä, mää olen kuullu. Kannattaa jatkaa". ..Nyt metsä kirkkoni olla saa.... Täälä mettässä saa laulaa niin paljon kun keuhkot kestää, ei häiritte ketään vaikka menis väärinkin".

Papan laulu ei väärin mennyt, kyllä siitä kuuli että hän oli sitä enemmänkin harrastanut. Olihan Papalla viulukin, se oli aitan ylisillä entisestä käytöstään hylättynä, mutta kuitenkin säilytettynä. Kieliäkään siinä ei ollut kuin yksi, eikä "trokaa" ollut ollenkaan. Poika oli sen kerran sattumalta löytänyt, ja sillä oli joskus leikkinyt, varoen kuitenkin vanhaa soitinta enempää rikkomasta. Valokuvassa hän oli nähnyt Papan tuon viulun kanssa jonkun pienen jousiorkesterin kokoonpanossa. Mitähän kaikkee se on nuorempana Tampereella asuessaan tehnytkään. Tauluja se on ainakin maalannut, niitä on muutama kamarin seinälläkin, ja isällä ja Maijalla on kans pari Papan tekemää taulua. Ja nyt se on ihan täys maalainen. Ihme juttu.

Poika havahtui ajatuksistaan, kun joku rastasta suurempi ruskea lintu lennähti istumaan muutaman kymmenen metrin päässä olevan männyn oksalle. Pappakin huomasi sen, ja kysyi matalalla äänellä: "Katos, nääkkös ton linnun"?

"Joo".

"Se on käki. Harvon sitä näkee, vaikka usein sen kuulee kukkuvan. Ei se nyt enää kukukaan, alkukesästä vaan. Vanha kansa sanoo, että käki "saa vihneen kurkkuunsa" näin loppukesästä kun vilja rupee valmistuun".

Hetken päästä käki jatkoi matkansa, ja niin hekin. Mamma kulki taas muutamia kymmeniä metrejä edellä, aina välillä taakseen vilkaisten, vähän sen näköisenä kuin olisi halunnut sanoa että: Tulkaa nyt sieltä. Pappa ja poika seurasivat kaikessa rauhassa, maailman kiireet eivät heille nyt kuuluneet.  Tutut ylämäet, alamäet mutkat ja notkot tulivat kukin vuorollaan vastaan, jäädäkseen heidän menonsa jälkeen taas seuraavaa kulkijaa odottamaan. Koska lie seuraava matkalainen tulevankaan, joko huomenna, vaiko vasta ylihuomenna. Joka päivälle ei Haltian ja Hirvijärven väliselle kärrytielle kulkijoita riittänyt.

Lopulta, oikeastaan aika nopeastikin, tuli vastaan pieni mäentöppäre, tutun näköinen katajapuska ja vielä tutumman näköinen riihi. Niiden välistä pilkisti niitäkin tutumman näköinen aitta, ja siinä jo sitten olikin se kotoinen pihapiiri.

"Jaaha. Sillanpään pihassa ollaan. Eikä tarvittu hevosta. Eikä raktoria".