Viides luku, vuosi 2013

Pienen mäentöppäreen alla tie kulki entisen Kailanpään pikkutilan pihapiirin vierestä. Alkuperäisistä rakennuksista oli jäljellä enää pyöreähirsinen, harmaa lato. Suunnilleen entisen asuinrakennuksen kohdalle oli rakennettu loma-asunto. Pihalla seisoi auto. Pienen matkan päässä oli Kailanpään riihi, jonka nykyiset omistajat olivat säilyttäneen alkuperäisessä asussaan.

Kailajärveä ei kasvaneen puuston takia näkynyt. Siellä mies sen kuitenkin tiesi olevan, lettorantoineen, lumpeineen, särkineen, haukineen, ahvenineen ja mateineen. Kaltaistensa metsäjärvien tavoin sekin uinui kuusikoiden kainalossa, vain harvoin ihmisen häiritsemänä. Järven toisesta päästä lähti notkelman pohjalla lymyilevä pahainen oja jonkin matkan päässä olevaan Pikku-Kailajärveen. Järveksi kai Pikku-Kailaa ei oikein minkään mittapuun mukaan olisi voinut kutsua, pikemminkin se oli vain pahainen lampi. Omat kalansa sekin kuitenkin elätti, mustat, punakiduksiset kääpiöahvenet, jotka ahneesti tarrasivat niille tarjottuun onkimatoon, ja piikkinen selkäevä pörhöllään  pistelivät ilkeästi niitä koukusta irrottavan onkimiehen kättä.

Kailajärven etelärannalla oli reilut viisikymmentä vuotta sitten ollut pieni lato, jota Pappa sanoi jo silloin lähes satavuotiaaksi. Maan silloinen omistaja oli halunnut siirtää sen pihansa koristukseksi johonkin muualle päin Suomea, minne, sitä mies ei enää muistanut. Hän oli ollut Papan kanssa latoa siirtämässä. He olivat numeroineet hirret, ja purkaneet kehikon. Talven tultua hirret oli ajettu hevosella autotien varteen. Jossakin kai se lato vielä nytkin seisoi, pieni siru Laipanmaan historiaa alkuperäisestä ympäristöstään irti tempaistuna. Olihan se hyvä, ettei kaikkea vanhaa jätetty oman onnensa varaan, paikalleen lahoamaan ja takaisin metsäksi muuttumaan. Ehkä se lato nykyisessä paikassaan kertoi tarinoita korpimaiden entisestä elämästä sellaisille jotka sen puhetta ymmärsivät.   

Mies oli jälkeenpäin miettinyt, mitä varten se lato oli aikoinaan sinne Kailan rantaan rakennettu. Oliko lähellä ollut joku niitty tai peltoläntti, jota ei enää 50-luvulla metsältä erottanut. Sekin oli mahdollista, että Kailajärvestä oli joskus niitetty kortetta, joka oli sitten säilytetty tähän latoon rekikelejä odottamaan. Sitäkään tuskin enää kukaan tiesi, oliko lato rakennettu Kailanpään torpan vai jonkun Haltialaisen talon tarpeisiin.

Kailanpään riihen jälkeen venyi tien vasemmalla puolella kohti Kailajärveä kaksi, Laipanmaan mittakaavassa, pitkää peltosarkaa. Pitkiltä ne näyttivät yhä. Sille pikkupojalle joka niillä oli aikanaan harventanut räätikkämaata, ne olivat näyttäneet vielä paljon pitemmiltä. Mahtoiko tosiaan koko Laipanmaa soiden ja kallioiden rikkomaan maastoon mahtua muita yhtä pitkiä sarkoja.

Räätiköitä, eli lanttuja, tarvittiin paljon, sillä niitä söivät ihmisten lisäksi myös lehmät: Heluna, Heta ja Hely vasikoineen. Kanatkin saivat aina silloin tällöin lantunpuolikkaan nokittavakseen, kovan kotkotuksen ja riitelyn kanssa.

Räätikkämaan harventaminen ja kitkeminen oli parina viimeisenä Hirvijärven vuotena ollut yksin pojan työtä. Se oli ollut yksitoikkoista ja tympeää hommaa, mutta tehtävähän se oli, kun Pappa pyysi. Käskenyt hän ei koskiaan. Mitä ahkerammin pientä kuokkaansa heilutti, sitä nopeammin hommasta eroon pääsi. Monta päivää siinä kuitenkin aina meni, sillä sarat olivat tosiaankin pitkiä. Huolimatonta työtä ei auttanut tehdä. Papan tarkka silmä huomasi jo kaukaa liian pitkät taimivälit ja pystyyn jääneet rikkaruohot:

"Sää olet tossa tehny vähän huolimatonta työtä. Täytyy katsoo tarkemmin, ei saa jättää noin pitkiä välejä. Kaikki  työ pitää aina tehdä huolellisesti, sillä tavalla hyvä tulee. Annas kun minä vähän näytän".

Kyllä Pappa sitten kehuikin, kun aihetta oli. Myöhemmin hän ei enää ollenkaan muistanut muutamaa huonompaa kohtaa, vaan kertoi talossa poikenneille vieraillekin:

"Se poika se harvensi yksin meidän räätikkämaankin, ja teki hyvää työtä. Kyllä siitä mies tulee, kun on nyt jo noin hyvä työntekijä". ja Mamma säesti: "Kyllä se on niin etevä ja kiltti poika, ettei toista ole".

Tie teki samanlaisen mutkan, kuin se oli ennenkin tehnyt. Vasemmalle jäi louhikkoista joutomaata, ja oikealle umpeen metsittynyttä peltoa. Seuraavan rakennuksen piti olla Sillanpään riihi, heidän oma riihensä. Sitä ei kuitenkaan enää ollut. Ilmeisesti se oli purettu jo kauan sitten, koska luonto oli ottanut paikan jo niin omakseen, ettei jälkeäkään entisestä rakennuksesta ainakaan helposti huomannut. 

Kun mies oli ollut aivan pieni poika, niin riihen suurta kiuasta oli vielä lämmitetty. Korkealla, lähellä katon rajaa oli laverit, joille jyvät levitettiin kuivumaan. Päiväkausia Pappa oli pitänyt riihtä lämpimänä, sekoitellut jyviä lavereiden päällä, ja vaihtanut kuivuneiden tilalle uusia.  Myöhemmin jyvät oli kuivattu jonkun Haltian talon kuivurissa, ja riihi oli muutettu puimalaksi. Kiuas oli purettu pois, ja päätyseinään oli tehty suuri aukko josta puimakone "Pikku Sampo" oli viety sisään. Aukon kohdalle riihen eteen oli rakennettu oma koppinsa harvakäyntiselle maatalousmoottorille.

Mies muisti vielä hyvin hajut, äänet ja koko tunnelman joka hämärässä riihessä puintipäivinä oli. Moottori puksutti harvakseltaan, haisi rasvalle ja palavalle petroolille. Remmit läpsyttivät, äänekkäimmin koneen ja puimakoneen välinen valtaremmi. Puimakoneen tela ulisi monella äänellä, koneeseen syötetyn viljamäärän mukaan. Sihtien nopeatahtinen humputus sekosi kohlittimien hieman kovaäänisempään lonksutukseen.

Kaiken yllä leijui paksu pöly, jonka näki selvimmin ulkoa mustan riihen sisään pistävissä valokiiloissa. Hiki piirteli puintiväen kasvoihin tummia viirujaan. Paljon ei puhuttu, ja vaikeaa se olisi ollutkin melun takia. Jokainen tiesi tehtävänsä ja keskittyi sen hoitamiseen.

Työ vaati hyvin sujuakseen neljän ihmisen mukanaolon, toki se vähemmälläkin väellä onnistui. Yksi hankosi ennalta paikalle ajetusta kasasta, tai suoraan hevosrattaiden heinähäkistä syöttöpöydälle puitavaa viljaa. Pappa hoiti itse koneen syöttämisen. Se piti osata tehdä tasaisesti että homma joutui, mutta kuitenkin niin että kone ei tukehtunut liian suuriin tukkoihin. Se oli myös puinnin vaarallisin työ, moni oli menettänyt sormensa tai koko kämmenensä koneen pyörivän telan ruhjomana. Yksi puintimies, tai nainen, lapioi sihdeiltä tulevat ruumenet niille kuuluvaan paikkaan, ja vaihtoi täyttyneiden jyväpussien tilalle uudet. Viimeinen talkoolainen sitten hankosi kohlittimien ulos koneesta sylkemät pahnat pahnalatoon.    

Puintipäivät olivat pitkän prosessin  huipentuma, lähes pyhä toimitus jossa ei enää mikään saanut mennä vikaan. Työ täysien jyväsäkkien eteen alkoi jo edellisen syksyn kynnöistä. Kevättalvella ajettiin keikkalavareellä pelloille navetan takainen sontapatteri. Sontakasat leviteltiin talikolla, ja roudan sulettua äestettiin maahan. Kylvämisen jälkeen odotettiin huolestuneina kuinka siemen itää ja nousee oraalle. Sen jälkeen pelättiin hallaa, kuivuutta ja lakoja, ja toivottiin mahdollisimman raskaita ja monijyväisiä tähkäpäivä. Vielä viljan leikkuu ja seipäille laittokin vaati yhteistyötä säiden haltijan kanssa, sateella sitä ei voinut tehdä.

Kun sitten kaiken työn ja huolen jälkeen valmis vilja saatiin syötettyä puimakoneen kitaan, tuntui ettei se enää ollutkaan työtä, vaan palkanmaksua. Kourallinen kerrallaan puimakoneen elevaattori nosteli pussiin elämän voimaa, sekä ihmisille että eläimille. Mitä pitempi rivi täysinäisiä säkkejä riihen seinustalla puinnin jälkeen seisoi, sitä leveämpi oli hymy isännän pölyisillä ja hikisillä kasvoilla.

"Nonn ni. Siinä ne taas sitten on. Aika hyvin sitä sentään tuli. Jos olis saatu keväällä oraille vielä vähän enemmän vettä, niin olis varmaan vielä enemmän. Mutta hyvä näinkin. Ja nyt mennään saunaan".

Riihen edessä oli ollut katos, jossa pidettiin kärryjä ja rekiä. Sillä oli myös muuta käyttöä.