Kuudes luku, vuosi 1954

Naapurin isäntä Hirvijärven toiselta puolen, Maijalan Uuno, ajoi pihaan polkupyörällänsä, pienoiskivääri selässään. Uuno oli reippaasti liikkuva, jäntevän ja sitkeän näköinen mies, jonka kasvot näyttivät aina siltä kuin hän sanoisi ihan kohta jotakin mukavaa. Hän kaatoi pyöränsä pihanurmelle, ja sanoi niin lujaa että Mammakin kuuli:

"Päivää emäntä. Minä tulin murhia tekkeen".

"Päivää päivää. No nyt se Uuno sitten tuli. Me jo varrottiinkin. Aarne vei sen jo tonne navettaan, ja se on itsekin siellä. On se vaan hyvä kun siitä nyt päästään, kyllä se vaan niin paljon jauhoja ja pernaa söi".

"No nythän on sitten emännän vuoro päästä lihhoon, kun on tähän asti sikaa lihottanu".

"Nin ni. Mennäänkö nyt heti, Aarne sielä vartoo".

"No mennään tekkeen pahatyö pois".

Uuno otti kiväärin selästään, ja meni edellä navettaan. Poika meinasi mennä perässä, mutta Mamma kielsi:

"Ole sää täällä ulkona. Tulet sitten kun verta lasketaan".

Poika jäi pihaan seisoskelemaan. Ei hän oikeastaan halunnutkaan nähdä kun Oskari ammuttiin. Hän oli sen touhuja pienestä porsaasta asti katsellut, jutellut sille ja kyhnytellyt sen niskaa. Heillä oli ollut toinenkin sika, mutta se oli viety jo viikko takaperin teurastamon autolla. Samalla autolla vietiin senvuotiset vasikatkin. Sen toisenkin sian nimi oli ollut Oskari, kaikki siat olivat heillä aina Oskareita. Ne olivat niin saman näköisiäkin, ettei niitä kannattanut eri nimillä nimittää, sekaisin olisivat kuitenkin menneet.

Viime syksynä heiltä oli kuollut toinen Oskari. Se oli löytynyt aamulla tarhasta kuolleena, eikä sitä enää voinut teurastaa. Se oli melkoinen vahinko, kun koko kesän syötetty sika kuoli turhaan. Pappa sanoi, että se oli varmaan syönyt jonkun naulan tai lasinpalan, ja sen takia kuollut. Pappa oli haudannut sen Oskarin sikatarhan lähelle. Poika oli tehnyt haudalle pienen ristin, ja vienyt sille joskus kukkiakin, kissankelloja ja elänkuolenkukkia.

Navetasta kuului vaimea laukaus, ja poika hätkähti. Nytkö? Poika jähmettyi aivan liikkumattomaksi, ja pidätteli henkeään. Navetasta kuului joitakin epäselviä ääniä. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Vihdoin ovi aukesi, ja Pappa sanoi".

"No, tule nyt siten kattoon".

Hitaasti ja arkaillen poika meni navettaan. Oskari makasi sementtipermannolla pitkin pituuttaan. Sen kurkku oli leikattu auki, ja verta valui Mamman pitelemään emalivatiin.

"Siinä se sun kaveris nyt sitten on", sanoi Pappa, ja Uuno jatkoi:

"Sillä tavalla täältä sitten vaan lähdetään, itte kukin. Vaikka meitä nyt tuskin sentään ammutaan, kun tähän astikin on siltä selvitty".

Mamma sekoitti verivatia vispilällä ja toimitti tapansa mukaan kovalla äänellä:

"Tästä saadaan hyviä verilättyjä ja palttua. Se on hyvää ja terveellistä, siinä on paljon rautaa. Kyllä sitä vaan niin kova työ oli, että pois alta. Kyllä se vaan söi niin paljon pernaa ja jauhoja että. Kyllä nyt helpottuu työnkin puolesta".

"No ei kai tosta nyt yhdestä siasta niin kova työ ollut, että sitä tarvii siinä kuuluttaa", sanoi Pappa äreällä äänellä.

"No eihän siitä sulle ollukkaan, mutta mulle. Kyllä vaan sai joka päivä sille pernaa keittää ja selkä vääränä kantaa, kyllä niin on".

Pappa oli äreän näköinen, mutta ei jatkanut riitelyä Uunon kuullen. Häntä näytti aina harmittavan, kun Mamma valitteli paljoja töitään. Poikakin ihmetteli Mamman valitusta, kun tämä ei kuitenkaan koskaan ollut työtä tekemättä, vaikka olisi joskus voinutkin. Jos muissa töissä tuli välipää, niin hän meni vaikka kasvimaataan kitkemään, tai marjaan, tai otti sukankutimen esiin. Paljon työn valittaminen taisikin olla hänellä vain tapa, vailla sen suurempaa tarkoitusta.

"No, eiköös se ole nyt jo kaikki valunu", sanoi Pappa. "Jelppaakkos sää Uuno vielä sen verran, että saadaan se tonne riihelle".

"No eihän nyt niin kiire ole koskaan, etteikö sen verran kerkiä".

Pappa haki laudasta tehdyn laverin, jonka päälle sika nostettiin, ja miehet kantoivat sen riihen tykö.

"Niinhän me tultiin kuin Raatteen tiellä", sanoi Uuno. "Verivana vaan jäi. Saakkos sinä sen yksin sitten kinneriin".

"Kyllä mää sen jotenkin sitten keinottelen. Kiitos ny ensin. Laura keittää kahveet".

"Juodaan ne sitten toiste paremmalla aikaa. Sulla on vielä aika homma kun teurastat sen. Kyllä ne tappokahveet keritään juoda sitten toistekin".

Uuno otti pienoiskiväärin selkänsä ja pyörän jalkojensa väliin, ja sanoi vesipadan tulta kohentamasta tulleelle Mammalle:

"Näkimiin ny emäntä. Minä Aarnelle jo sanoinkin, että juodaan sitten peijaiskahveet paremmalla aikaa".

"Nin ni. Kyllä kai sillä Uunollakin niitä töitä piisaa".

"Onhan niitä. Mutta kyllähän mulla on siellä niitä tekijöitäkin. Ei tartte enää itte joka paikkaan rientää. Näkemiin ny".

Uuno lähti pyörällään alas jyrkkää mäkeä, Hirvijärvien välistä kulkevaa Sillanpään ja Maijalan välistä tietä pitkin. Pappa kantoi kahdella sinkkiämpärillä padasta kiehuvan kuumaa vettä Oskari-vainajan tykö.

"Nyt se pitää siten kaltata. Älä sää tule ihan lähelle, kun tää on ihan kiehuvaa tää vesi".

Pappa kaateli kuupalla vettä sian päälle, ja kaaputti raudalla sen kylkeä.

"Mitä vartan se pitää kaltata"?

"No täytyy saada nää karvat pois. Olishan se noloo, jos olis karvanen joulukinkku. Vai mitä"?

"Joo".

Työ näytti kestävän niin pitkään, että poika vähän pitkästyi. Hän haki metsän reunasta vähän kissankelloja, ja vei ne entisen Oskari vainajan hautaristin eteen. Miltähän se näyttäisi, jos sen kaivaisi nyt esiin? Pappa oli sanonut, että siellä se pikkuhiljaa muuttuu mullaksi, ensin lihat ja sitten nahka. Luut vaan jää jäljelle, ja kyllä nekin sitten kymmenien vuosien päästä lopulta lahoaa.

Pappa oli kääntänyt sian toiselle kyljelleen, ja raaputi edelleen karvoja isti. Poika rohkaisi mielensä, ja kysyi asiaa joka häntä oli monta kertaa vaivannut:

"Kuule Pappa".

"No mitä"?

"Kun siellä sotakentällä ammuttiin pyssyllä, niin huudettiinko siellä ensin että menkää pois edestä, mää ammun nyt"?

Pappa katsoi poikaa kysyvästi, ja vastasi vähän empivästi:

"Ei siellä mitään huudettu. Siellä ammuttiin vaan".

"Jaa".

Tämä oli pojalle ihmetyksen aihe. Hän oli kuvitellut sotakentän vähän semmoiseksi kuin heidän riihipeltonsa. Kentällä käveli sotilaspukuisia miehiä pyssyineen, ja aina välillä joku huusi: "Pois edestä, mää ammun nyt. Vai ei siellä varoitettukaan ketään. Ihme juttu.

"No eikö sillon voinu osua johonkuhun"?

"Kyllähän sielä osuttiinkin. Älä sää nyt vaivaa päätös tommosilla. Sota on kovaa ja ihan hullua touhua. Kun ei vaan koskaan enää sotaa tulis".

"Nii in", vastasi poika ponnekkaasti.

Poika oli pari kertaa kuullut aikuisten puhuvan sodasta, ja häntä oli jäänyt vaivaamaan tämä ampuminen. Nyt sekin sitten selvisi, ainakin vähän. Pappa oli ollut sodassa. Hän oli kuulemma ollut ylikersantti jossain kranaatinheittimessä. Mikähän sekin sitten oli. Hänellä oli monta kunniamerkkiäkin. Aikaisemmin poika ei ollut uskaltanut häneltä sodasta kysyä, koska Mamma oli joskus sanonut: "Pappa oli sodassa monta vuotta, mutta ei se tykkää siitä puhua".

Poika havahtui ajatuksistaan, kun Pappa sanoi: "Älä sää vaan koskaan osota pyssyllä ketään ihmistä päin, ei edes leikkipyssyllä".

"En", lupasi poika ponnekkaasti. "Niin isäkin sanoi".

"Vai sanoi sekin, no sehän on hyvä. No niin, eiköhän tältä nyt ole parta ajettu".

Pappa rupesi tekemään puukolla reikiä sian takajalkoihin. Se näytti niin pahalta, että pojan piti välillä katsella muualle. Pappa työnsi ohuen riu-un tekemiensä reikien läpi, ja rupesi keinottelemaan sikaa räystään ale roikkumaan. Muutaman minuutin ähellyksen ja parin kirosanan jälkeen sika riippui "kinnerissä". Pappa pisti tupakaksi, otti kovasimen saappaanvarrestaan ja rupesi hiomaan puukkoaan terävämmäksi.

"Mitä sää nyt siten teet"?

"Mää leikkaan sen mahan auki".

Pojasta tuntui pahalta, kun Pappa viilsi Oskarin mahaan yhä suurempaa ja suurempaa haavaa, ja hänen piti taas katsoa välillä mualle. Sinertäviä suolia pursusi ulos, ja voimakas haju levisi ympäristöön. Pappa työnsi molemmat kätensä sian mahaan, ja veti kaikki suolet ulos. Etovan näköisenä  ja hajuisena möykkynä ne roikkuivat melkein maahan saakka. Pappa leikkeli puukollaan joitakin kappaleita sian sisältä, ja pisti ne vatiin. Lopulta kaikki suoletkin irtosivat, ja lässähtivät maahan.

"Voishan noita käyttää makkaran tekoon, mutta kun siitäkin on niin pirunmoinen vaiva, enkä tiedä oikein että osaisinkokaan. Haudataan ne maahan, ettei ketut ja varikset niitä kuljettele".

Variksia olikin jo ilmaantunut paikalle melkoinen parvi. Harvinaisen rohkeina ne rähisivät läheisissä puissa, muutamia oli riihen katollakin.

"Kauheen paljon variksia".

"Ne on huomannu mitä me tehdään. Se on viisas lintu. Ne kyttää jos saisivat jotain syötävää. Olis nyt se Uunon pyssy, niin vois niistä jonkun pudottaa, kyllä loput sitten lähtis pois. Olekkos sää koskaan kuullu variksia sanottavan Hatanpään muonamiehiksi"?

"En oo". Minkä takia niitä sillain sanottiin"?

"Ennen vanhaan sanottiin Tampereella variksia Hatanpään muonamiehiksi. Hatanpää oli iso kartano, jossa oli paljon lehmiä ja isot sontatunkiot. Niillä tunkioilla oli aina pirusti variksia. Siittä se nimi tuli".

Poika koitti heitellä variksia kivillä, mutta ne eivät siitä paljon välittäneet. Sitten hän haki kaaripyssynsä, ja ampui lähintä vaakkujaa kohti. Vaikka nuoli meni aika läheltä ohi, niin varis vain vaihtoi paikkaa viereiselle oksalle, ja jatkoi vaakkumistaan.

Lopulta homma oli valmis. Suolet oli haudattu metsän reunaan ja sika paloiteltuna puutiinuun. Päällimmäisenä oli Oskarin pää, ja poikaa vähän kammotti sen elottomien silmien tuijotus.

"No niin. Siinä se sitten on. Kun isäs tulee käymään, niin se saa viedä ton pään. Äites tekee siittä sylttyä. Se on isäs herkkua. On siinä nyt sitten taas särvintä talveksi".