Neljäs luku, vuosi 1958

Poika oli menossa hakemaan Pollea laitumelta. Se oli hänen mielityötään, johon luvan saaminen oli ollut kovan työn takana. Pappa tosin oli ollut järjestelyyn hyvinkin myöntyväinen, säästihän se hänelle reilun puoli tuntia aikaa tehdä jotakin muuta tärkeämpää työtä, jota kyllä aina löytyi. Mamma sitä vastoin oli ollut vaikeampi ylipuhuttava. Lupa heltisi vasta sitten kun Pappa oikein tosissaan suuttui hänelle:

"Älä sää nyt helkkari enää jankuta. Kyllä tommonen mies nyt hevosen laitumelta hakee, on se sen kanssa jo niin paljon pelannu. Ole nyt hiljaa jo, helkkari. Mee vaan hakeen Polle, tossa on suittet".

Ratsastaakin hän hevosella sai. Pappa antoi luvan, koska tiesi että sehän juuri siinä hevosen haussa hienointa olikin. Mamma suostui sen tähden, että: "Olet edes sen aikaa pois kyykäärmeiden ulottuvilta. Et sitten putoo selästä, etkä anna sen yhtään juosta".

Kielloista huolimatta poika hoputti usein hevosen raviin, kun ketään ei ollut näkemässä. Kerran se oli innostunut laukkaamaankin, ja silloin hän oli myös sen selästä pudonnut. Tömähdys oli ollut melkoinen, mutta pelästystä pahempaa vahinkoa ei tullut. Jotenkin hevonenkin väisti jalkoihinsa pudonneen pojan päälle astumasta, ja pysähtyikin muutaman metrin päähän ihmettelemään mihin ratsumies katosi.

Tällekin hevosenhakureissulle mamma oli taas antanut tutut ohjeensa:

"Varot sitten kyykäärmeitä. Pysähdyt aina välillä tömisteleen maata tällä lailla näin.  Jos vaan näet käärmeen, niin älä mee sen lähelle, annat sen mennä menojaan, ja menet sitten vasta eteenpäin".

Mamma ei itse antanut kyyn menojaan mennä. Hänellä oli eri paikoissa talon pihapiirissä ja sen ympärillä valmiina makkarahalkoja, joilla hän nuiji  kaikki näkemänsä käärmeet hengiltä. Saappaan kannalla tallaten hän ei uskaltanut kyytä tappaa, kuten Pappa teki. Mamma vihasi käärmeitä sydämensä pohjasta, kuten kanahaukkoja ja kettujakin, jotka uhkasivat hänen kanojaan.

Oli taas ritisevän kuuma kesäpäivä. Pikkulintujen laulu ja heinäsirkkojen siritys täyttivät ilman. Pappa ei enää heinäsirkkojen ääntä kuullut: "Ei sitä vanhat kuule ollenkaan". Mammalla taas oli muutenkin tavattoman huono kuulo, hänelle piti puhuakin lähes huutamalla. Hän sanoi kuulonsa menneen talvisodan pommituksissa, kun he asuivat silloin Messukylässä, ja hän kävi Tampereella töissä.

Peltojen läpi kulkeva kärrytie kasvatti reunoillaan melkoisen kukkavalikoiman, samoin peltosarkojen ojanpielet. Kaikkein kiinnostavin oli tervakukka, jonka varressa oli tervalta näyttävää ja -haisevaa tököttiä, johon sormet tarttuivat kiinni.  Se oli pakko ainakin kerran päivässä kokeilla.  Voikukan varresta sai pärisemällä soivan pillin, kun sen osasi oikealla tavalla katkaista ja litistää. Myös pillikkeen kukat soivat, tosin vain hyvin hennolla äänellä. Siankärsämöön ei paljon viitsinyt koskea, se kun haisi niin pahalle. Ohdake taas pisteli kipeästi. Kissankellot ja päivänkakkarat toivat oman värinsä kaiken kukkaloiston keskelle.  Mamma kutsui päivänkakkaraa "elänkuolenkukaksi". Siitä piti nyppiä terälehti kerrallaan irti, ja hokea joka lehdelle vuoronperään: "elän, kuolen, elän, kuolen". Viimeinen lehti sitten kertoi, mitä tulisi tapahtumaan.  Joskus piti nyppiä monen päivänkakkaran terälehdet, jotta sai elämän lehden jäämään viimeiseksi.

Poika lampsi eteenpäin hieman liian isoissa kumisaappaissaan, ja katseli luonnon ihmeitä ympärillään. Hän tarkkaili myös edessään olevaa tietä käärmeiden varalta, sillä kyllä hänkin niitä vähän pelkäsi. Harvoin kyytä kuitenkaan näki edessään, mutta kun kääntyi äkkiä katsomaan taakseen, niin siellä se usein ylitti tietä muutaman metrin päässä. Ei hän koskaan jalkojaan pysähtynyt tömistelemään, kuten Mamma oli käskenyt, mutta asteli kyllä muuten tarpeettoman raskaasti. Pappa oli opettanut, että käärme kuulee askeleet jo kaukaa, ja väistää, jos ehtii.  

Pojalla oli taskussaan leivänpala, jonka avulla hevosen sai houkuteltua luokseen ja keinoteltua kuolaimet suuhun. Viime viikolla poika oli puolivahingossa syönyt matkalla Pollen leivän, kun se oli olut niin hyvää. Sitten hän oli kiskonut männyn kyljestä kaarnanpalan jonka avulla sai hevosen sutsittua. Hevonen oli selvästi loukkaantunut tästä petoksesta, eikä ensin meinannut päästää selkäänsäkään. Seuraavalla keralla sitä sai maanitella pitkään, ennen kuin se uskoi että nyt oli hakijalla todellakin oikeaa leipää, vieläpä tavallista suurempi pala. Nyt he olivat kavereita taas.

Poika saapui laitumen luo, ja näki Pollen vastapäisessä pellonreunassa, varjoisassa paikassa ruohoa syömässä ja huiskimassa hännällään paarmoja kauemmaksi. Polle oli isokokoinen ja rauhallinen valakka, oikein hyvä työhevonen, sanoi pappa. Kun poika oli kysynyt, mitä se valakka oikein tarkoittaa, oli Pappa selittänyt:

"Sille on tehty semmoinen leikkaus, että se on rauhallisempi kuin ori. Orihevosta ei oikein voi käyttää työhevosena". Siihen selitykseen oli tyytyminen.

Poika kiipesi riukuveräjän yli, ja kutsui hevosta nimeltä. Polle nosti päätään ja katseli häntä. Se tiesi että kun suitsien kanssa haetaan, niin aina joutuu täihin, eikä se ole ollenkaan mukavaa. Paljon parempi olisi olla täällä laitumella, maailman kiireistä välittämättä. Leipä oli kuitenkin niin hyvää, että se houkutti, ja kai se tunsi jonkinlaista velvollisuudentuntoakin isäntäväkeään kohtaan. Laiskanoloisesti, ikään kuin empien, se lampsi pojan tykö, ja otti kuolaimet suuhunsa yhdessä leivänpalan kanssa. Poika taputteli hevosen kaulaa ja turpaa, ja jutteli sille. Hän kävi myös tappamassa hevosen hännän alla mönkivät häntäkärpäset, siitä hevonen oli hyvillään. Siten poika veti yksi kerrallaan sivuun veräjän riu-ut, talutti hevosen aidan viereen, ja kiipesi sen päältä selkään.

Oli taas mahtava tunne istua korkealla ison hevosen selässä, ja tuntea kuinka se totteli jokaista suitsennykäisyä. satulaa ei ollut, eikä lyhköisillä jaloilla pystynyt paljon hevosta kupeistakaan puristamaan, joten selässä oli pysyttävä pääasiassa vain tasapainon varassa. Vain hevosen harjasta saattoi ottaa kiinni, jos pelkäsi putoavansa. Maahan oli kuitenkin melkoisesti matkaa, mutta matkaa oli kaikkeen muuhunkin. Ratsupoliisi King siinä ratsasti rosvoja kiinni ottamaan Kanadan erämaiksi muuttunutta Kailanpään ja Sillanpään peltoaukeata pitkin. Matka vain oli aina liian lyhyt.

Tänään korjattaisiin heinää latoon, kun sattui hyvä poutapäivä, ja seipäälle laitetut heinät olivat sopivasti kuivuneet. Tällaisena päivänä Pappa oli aina hyvällä tuulella. Vaikka työpäivät saattoivat olla hyvinkin pitkiä, niin Pappa jaksoi aamusta iltaan myhäillä, ja vähän lauleskellakin. Mitä pitempi ja tuloksekkaampi työpäivä oli, sitä enemmän Pappa näytti olostaan täällä metsien keskellä nauttivan. Heinien saaminen latoon kuivina ja hyvälaatuisina oli pienen talon isännälle elintärkeä asia. Heinää ei ollut koskaan liikaa. Kaikki ojan varret, ja kaikki muutkin paikat joissa heinää vähänkin kasvoi Pappa myös niitti pari kertaa kesässä. Nurmet menivät pääasiassa syksyyn asti tarhassaan kasvatettavien vasikoiden ruuaksi. Jos nurmia oli enemmän, ne pantiin tarkasti seipäälle tai haasialle kuivumaan, ja vietiin myös aikanaan latoon.

"Niitä on hyvä vasikoiden sitten talvella posketa".

Nyt latoon korjattavat heinät oli pantu seipäälle pari viikkoa sitten. Maija ja Kalle olivat olleet täällä taas heinäaikaan lomaansa viettämässä, ja mukana työssä. Maija oli Papan ja Mamman tytär, ja siis isän sisko, ja Kalle oli hänen miehensä. Isäkin oli tullut moottoripyörällään pariksi päiväksi heinätöihin. Hän ei kyllä maanviljelystöistä yhtään tykännyt, mutta tuli, koska tiesi että apua tarvittiin. Hän teki töitä kuin hullu, ja kun muut tätä kiirettä ihmettelivät, hän selitti:

"Täytyy tehdä äkkiä tää homma pois, että kerkiää vähän kalaankin". Kalastamisesta isä tykkäsi, ja painuikin järvelle heti kun päivän työt oli tehty.

Heinät oli ajettu nurin pari vuotta sitten hankitulla, yhden hevosen vetämällä niittokoneella. Se oli kone joka helpotti paljon Papan työtä. Aikaisemmin hän oli lähes kokonaan yksin niittänyt viikatteella kaiken heinän, ja vielä syksyllä viljatkin. Toisten mennessä aamulla pellolle, Pappa oli ollut siellä jo monta tuntia niittämässä. Paita märkänä hän puski eteenpäin kuin kone, tunnista tuntiin, päivästä päivään. Jokaisella vartalon kierrolla viikate katkaisi yhtä paksun viipaleen timoteitä ja apilaa leikkuun reunasta, ja tietenkin mahdollisimman läheltä maata.

"Täytyy katkasta mahdollisimman nuukasti. Mitä sitä jättää hyvää heinää mätäneen turhan pitkään sänkeen".

Maija oli joskus Papalle tästä valtavasta urakasta motkottanut:

"Sää tapat ittes tommosella työnteolla, huilaa nyt muutama tunti välillä".

"Älä nyt. Kyllä tää tästä menee. Mää oikeestaan tykkään tästä. Tää kun ei vaadi järjenkäyttöä, niin saa ajatella rauhassa omia asioitaan niittäessänsä.

Poikakin oli pistellyt niitettyä heinää seipäille "niinkuin miehet", sanoi Pappa. Pienempänä hän oli ollut "nappulapoikana", eli kulkenut nappulakopan kanssa pellolla. Aina kun oli huudettu "nappulapoikaa" hän oli käynyt pistämässä kevennysnappulan puolilleen täytetyn seipään ylempään reikään. Heinätyö kaikkine vaiheineen oli pojalle jo hyvinkin tuttua, eikä enää ollenkaan niin kivaa kuin se oli ensimmäisinä kesinä ollut.

Ei heinätyö ollut kivaa Pollestakaan. Niittokoneen vetäminen oli ollut todella raskasta työtä, ja paarmat olivat alituisena kiusana. Pappa ajoikin heinän nurin pääasiassa öisin, silloin oli vähemmän paarmoja. Ja taas Maija motkotto:

"Koska sää hyvä ihminen oikeen nukut. Yöt ajaa niittokonetta ja päivät pistää heinää seipäälle".

"Älä nyt. Kyllä haudassa sitten maata saa".

Heinien nurin ajamisen jälkeen Polle oli päässyt vähän helpommalla, mitä nyt joka toinen päivä tehdyt maitoreissut olivat olleet rasitteena. Nyt alkaisi sitten heinien latoon ajo, joka tosin ei olisi läheskään yhtä raskasta kuin niittokoneen vetäminen, ja kestäisikin vain pari päivää, jos poutaa piisaisi. Harmitti se silti. Polle näykki Pappaa kyljestä, kun hän kiristi rinnustimen remmiä. Ei se purra tahtonut, osoittipa vain tällä tavoin mieltään.

"Noo, olekkos siinä. Sää olet jo monta päivää saanu olla kuin ellun kana. Kyllä välillä täytyy töitäkin tehdä".