Aikoihin eletty

Lenkkimaastoistani Onkijärven pohjoispuolelta on pantu puuta nurin. Ilmeisesti se on semmoista "metsänhoidollista hakkuuta", koska kaikki turhanaikuiset koivunvimmat ja muut puskat on kaadettu. On siellä hiukan varmasti korjatavaakin puuta joukossa. Pystyn jätetylle aika nuoren näköiselle puustolle on nyt paremmin tilaa kasvaa tukki- tai kuitupuun mittoihin. Pitäähän metsää hoitaa, vihreästä kullasta sitä vieläkin köyhälle maallemme hyvinvointia irtoaa, vaikka sellutehtaat kohta onkin vähiin päin lopetettu.

Metsuri on ollut ainakin minun asteikollani hyvin arvostettu ammatti. Minä muistan sentään aivan hyvin vielä pokasaha- ja hevosajokaudenkin, kun niissä hommissa koltiaisena joskus vaarini kanssa olin. Se on myös mitä suomalaisin ammatti, vaikea on maahanmuuttajia moottorisahan kanssa suomalaiseen metsään kuvitella.

Siksipä olikin hämmästykseni melkoinen, kun tässä eräänä päivänä törmäsin tuossa lähimetsässä raivaussahan kanssa työskentelevään hyvin tummapintaiseen kaveriin. Johonkin lähi-itään hänen ulkomuotonsa viittasi, tarkempaa selkoa en saanut kielivaikeuksien takia. Kankealla englannilla hän tiedusteli ymmärtääkseni, että onko tämä minun maatani. Yhtä huonolla kielellä vastasin, että eipä ole, minun noin seitsemän puutani kasvavat tuolla vähän matkan päässä omakotitontillani. Ystävällisesti sitten heilautimme kädellä heipat, ja hän jäi jatkamaan työtään.

Minä jatkoin lenkkiäni vähän hämmentymeenä miettien, että: Onpa aikoihin eletty.