"Pasila. Porilaisten marssi".

Kaksi päivää talviolympialaisia on nyt jännitetty, tähän mennessä turhaan. Urheiluhullu Suomen kansa odottaa mitaleita. Janne Ahosen neljäs tila myönnetään hyväksi saavutukseksi, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyväksi. Yhdistetyn kilpailun tulos tuomittiin jo "romahdukseksi". Armotonta on kullanhimoinen suomalainen urheiluväki.

Urheilijat tekevät kisoissa omaa työtään, sitä mihin heidät on koulutettu, aivan niin kuin sorvari on koulutettu sorvariksi, rakennusmies rakentajaksi ja hoitaja hoitajaksi. "Omalle lajille" sykkivää sydäntä ja kovaa harjoitusta vaatii myös näissä arkisemmissa ammateissa pärjääminen, etenkin huipputulosten saavuttaminen. Kilpailu on kovaa, hyviä on paljon, huippuja kuitenkin vähemmän.

Itse teen työtäni sen tasoisten metallimiesten parissa, että heistä monet ovat varmasti lajinsa huippuja, vaikka heitä verrattaisiin kaikkiin tämän maailman vastaaviin ammattilaisiin. Useinkin, kun kaikki natsaa kohdalleen, välineet ovat kunnossa ja kunto oikein ajoitettu, näemme heiltä suorastaan huikaisevia suorituksia, vähintäänkin mitalin arvoisia. Ja doping on meilläkin ehdottomasti kielletty.

Välillä tulee mieleen, että pitäisikö näitä arkitöiden huipputuloksia palkita vähän useammin, antaa tunnustusta heti silloin kun huipputulos on syntynyt, eikä vasta määrättyjen palvelusvuosien jälkeen. Kyllähän niin jonkun verran tehdäänkin, mutta tehdäänkö tarpeeksi. Arjen "sankaritöiden" ei tarvitse ylittää valtakunnallista uutiskynnystä, ollakseen palkitsemisen arvoisia.

No, näitä miettiessäni kuitenkin kovasti odotan, muiden urheiluhullujen lailla, urheiluselostajan kaikkein mieltä sykähdyttävintä kehoitusta: "Pasila. Porilaisten marssi".