Sota on paljon julmempaa, kuin mitä näytetään.

Kaksikin veristä sotaa on käynnissä tässä ihan Euroopassa. Mitä me niistä kuulemme ja näemme. No, joka päivä kuulemme että niin ja niin monta ihmistä on tänään kuollut ja näemme kuvia raunioiksi ammutuista kaupungeista ja sotakoneiden romuista. Voi kamalaa, me ajattelemme, kyllä sota on täyttä hulluutta. Joka päivä toistuvat sotauutiset alkavat jo tuntua vähän arkisilta, eivät ne enää kovin voimakasta tunnekuohua aiheuta, suremme sodan uhrien kohtaloa päivä päivältä vähemmän. Toki suremme ja kauhistelemme, mutta arkisemmin, turtuneemmin.
   
Mitä me emme näe, mitä meille ei näytetä. Emme näe pommitusten kohteena olevien pelkoa ja kauhua, emme näe rikki ammuttujen ihmisten verta ja murskautuneita ruumiita, emme karrelle palaneita ihmisen torsoja, emme kuule viimeisiä hetkiään elävien lasten tuskanhuutoa. Kuolema on harvoin kaunis, sodassa ei koskaan.
 
Emme näe sodan todellisia kasvoja, niitä meille ei näytetä. Miksihän. Olisiko se liian järkyttävää. Saisiko se meidät vaatimaan rauhaa liian voimakkaasti. Sodistakin kun jotkut näyttävät hyötyvän. Ainakin luulevat niin.