Topelius Haralanharjulla

Mitkä ihanuudet siellä vastaanottavaisen ihmisen silmiä odottivatkaan, parhaankaan runoilijan säkeet eivät pysty niitä kyllin kuvailemaan.  Längelmän kirkkaiden selkäin hopeavyö.  Roineen armaiset rannat.  Vesijärven aaltojen heiluvat heijasteet, sen sadat vehmaat saaret, ja rannan honkien jynkkä vyö.  Vihannat viljarinteet veden äärellä aaltoamassa. Niityn kukkaset suviseen tuuleen tuoksuamassa.  Kuinka sulorunsas olikaan köyhä Suomeni, hopeiden ja kultien sen järvissä kimmeltäessä, vuosisataisten ilojen ja huolien sen kanteleiden laulussa vienosti helkkyessä. 

Ja Harjulan korkeimman hongan ylimmällä oksalla julisti pikkuinen Sylvia-laululintunen täysin rinnoin kotimaansa ihanuutta.  Se olisi halunnut lentää vieläkin korkeammalle, ilmojen kotkan siivin , iäisen istuimen luo, kaikkivallan eteen, maamme aarteista kiittämään, ja kansallemme ikuista isänmaanrakkautta pyytämään.  Mutta sen hennot siivet eivät korkeammalle kantaneet.  Kuitenkin se tiesi, että kyllä hentokin rukous kuullaan, kun se täydestä sydämestä esitetään.  Siksi se lauloi, niin kauniisti kuin vain omasta onnestaan laulava voi.  Ja minä olin hiljaa, ja kuuntelin.  Ja jokaisen säkeen mukaan lähetin myös oman rukoukseni: ”Oi herra synnytä meissä, suur rakkaus synnyinmaan”.  

Paljon vartijaksi ihminen maan päälle laitettiin: Omien lastensa perintöä hoitamaan.  Tärkeä osa tuota perintöä on elinvoimainen ja puhdas luonto.  Nyt voitte nähdä, että parhaalla mahdollisella tavalla hän ei ole tätä tehtäväänsä suorittanut.  Eivätkö vain olekin järvien hopeavyöt ja metsien vihreys himmentyneet, ja niittyjen kukkaistuoksu peittynyt kitkerämpien hajujen alle.  Ahneus, ja oman edun tavoittelu uhkaavat lastenne perinnön arvoa.  Vielä ei kuitenkaan ole myöhäistä asioita korjata, jos niin halutaan.  Vieläkin voidaan Hämäläiselle luonnolle suoda mahdollisuus hehkua uljaassa loistossaan.  Yhä vieläkin se voi vuosisatojenkin päähän jakaa rintaa pakahduttavia elämyksiä tasapuolisesti, niin rikkaille kuin köyhille, oppineille kuin oppimattomille.  Saisimmepa saman oikeudenmukaisuuden elämään myös jokaisen ihmisen sydämessä. 

Te olette pystyttäneet minulle sinne muistomerkin.  Kiitos siitä, minä olen siitä ylpeä.  Se ei kuitenkaan riitä, että jälkipolvet näkevät vain kivipaaden tekstistä jonkun runoilijan joskus paikalla käyneen, ja kirjasta saavat lukea mitä hän siellä on nähnyt ja kokenut.  Jokaisen pitää tulevaisuudessakin päästä itse, omin silmin, näkemään se sama, mistä vuosisatojen takaiset säkeet kertovat.  Silloin ovat asiat hyvin.  

Nouskaa siis kotiseuturakkautenne rakentamaan näkötorniin, katsokaa, ja muistakaa, että kiveä kestävämpi kirjoitusalusta on ihmissydän, johon tulikirjaimin on talletettu halu oman kansallismaisemanne ikuisesta säilyttämisestä, muistomerkkinä oman kylänne, oman pitäjänne ja oman maakuntanne kunniaksi.  Tämän minä halusin teille tänään kertoa. 

Hyvät ystävät: Iloitkaa siis nyt, kun on ilon aika, ja paikkakin on siihen tarkoitukseen mitä parhain.  Helkkyköön kanteleitten kielet tänä juhlapäivänä vain kirkkaita, päivänkultaisia säveliä. Tahdon toivottaa kaikille paikalla oleville, kaikille Kangasalan kauniissa pitäjässä, ja kaikille koko suloisessa Suomessamme: Oikein hyvää Juhannusta.